Otsa, silmät ja suu muodostavat tässä omituisen sielullisen kokonaisuuden. Silmissä ei ole sitä terävää ja etsivää, mikä ilmaisee aikomusta tahtoa tunkeutua toisen sielun kätköihin; mutta ne aukeevat katse kirkkaana, joka vangitsee tarkastuksen alaisen esineen ja johtaa vaikutelmat, puhtaat ja selkeät, aivoihin, joiden mahtavasta, mutta johdonmukaisen rauhallisesta työstä tuo otsa antaa aavistuksen. Hieno hymy huulilla todistaa, että työ on onnistunut, että hän on päässyt meistä selville ja tietää minkä arvoisia olemme. Mutta tuossa hymyssä ei ole mitään, mikä meitä loukkaisi. Hänen arvostelunsa on yhtä lempeä kuin se on sattuva. Joskin hän käyttää hyväkseen vikojamme, niin tahtoo hän kuitenkin hyötyä mieluummin hyveistämme, jos meillä niitä on, ja viskaa kernaasti hyväntahtoisuuden painon vaakakuppiin antaakseen jälkimäisten voittaa edelliset. Hänen omissa kasvoissaan on sielun voimien harvinaisen tasapainon leima. Niissä on kohtuullisesti kaikkea, neroakin. Näistä kasvonpiirteistä saattoi Horatius, Cesar Augustuksen ystävä, saada aiheen "aurea mediocritakseensa".

Nuori Oktavius on kaunis, saattaisipa sanoa ihana. Kun katselee tuota kasvojenmuodostusta, missä otsa ja nenä ovat melkein yhtenä viivana ja joka on enemmän helleeninen kuin moni niistä kreikkalaisista muotokuvista, joita meillä nyt on, niin johtuu mieleen, että Oktavius-suku sai alkunsa Thuriissa, ateenalais-sybariitisessa uudispaikassa Ala-Italiassa. Elämäkerrankirjoittaja Suetonius kertoo meille näiden muotojen värit. Keveästi aaltoilevat hiukset vivahtivat keltaiseen, silmien loiste oli lempeä ja ystävällinen, iho oli ruskean ja valkean välimailla.

Cesarin perillinen ei muistuttanut nuorta Gajus Juliusta keikarimaisessa olemuksessa. Hän pukeutui yksinkertaisesti ja vaatimattomasti. Hiuksistaan, joita Cesar olisi kadehtinut, hän ei lainkaan huolehtinut, muulloin kuin hiustenleikkaaja-orjan astuessa sakset kädessä sisään. Se oli hänelle yhtä kiusallinen hetki kuin pesu pikkupilteille. Silloin tapahtui, että hän kutsui toisenkin hiustenleikkaajan ja antoi heidän alkaa kummankin korvansa kohdalta, kunnes sakset sattuivat yhteen päälaella. Sillä aikaa hän luki jotakin kirjaa, ja kun tuo ikävä toimitus oli suoritettu, ei hän luonut hetkeksikään katsettansa peiliin nähdäkseen, oliko saksien yksipuolinen työ saanut aikaan yhtenäistä kokonaisuutta.

Roomassa on Augustuksesta monta antiikista marmorikuvaa, jotka esittävät häntä eri ikäkausina. Nyt olemme nähneet hänet nuorukaisena. Paras kuva hänestä kypsyneenä miehenä, imperaattorina kaikessa loistossaan ja upeudessaan, kaivettiin vuonna 1863 Kampagnan maasta ja on se nyt Braccio Nuovossa Vatikaanissa. Kävelyretki löytöpaikkaan maksaa vaivan. Astutaan ulos Porta del Popolon kautta ja kuljetaan vanhaa flaminilaista tietä kappaleen matkaa Kampagnaa, jonka historialliset muistot täyttävät vaeltajan sielun, suurenmoisen ihanien maisemien hyväillessä hänen silmäänsä. Täällä avartuu se taistelutanner, joka ratkaisi kilpailun pakanuuden ja kristinopin välillä. Täällä Milvius-sillan luona, missä nyt pyhä Nepomuk, pöhistyneenä tekohengellisyydestä ja barokkimahtipontisuudesta, kuvastelee virrassa, hukkui Tiberin liejuun keisari Maxentius ja hänen kerallaan pakanuuden asia. Taistelu alkoi lähellä noita punakellervinä hohtavia kallioita ("Saxa rubra"), jotka kohoavat matkamme perillä, ja siirtyi myöhemmin kaupunkia kohti. Rooma ei tiedä vielä ratkaisua, ja senaattorit miettivät vavisten kummalleko rakentavat riemuportin, kumpaako — Konstantinusta vaiko Maxentiusta — he juhlivat "vapauden palauttajana" tai kummalleko antavat "tyrannin" häpeäleiman, sillä aseonni ratkaisee sen kysymyksen. Vihdoin he näkevät Pinciuksen kukkuloilta vanhojen mainehikkaiden lippujen, joihin on piirretty S.P.Q.R., vaipuvan maahan ja Konstantinuksen voitosta juopuneiden sotajoukkojen ryntäävän esiin ristinlipun alla. Senvuoksi terve Konstantinus! Häpeä Maxentiuksen muistolle! Jumaluushan, "divinitas", puhuaksemme Konstantinuksen-portin teoloogisen varovaista kieltä, antaa hyveelle aina menestyksen. Onni on ansion mitta.

Ohi nasolaisten haudan, joka muistuttaa Augustus-imartelijaa Ovidiusta, mutta ei saanut kätkeä hänen tomuaan, Nicolas Poussinin laakson, taistelukentän, missä nuo 305 fabiolaista kaatuivat, me kuljemme ja niin joudumme Livian, Augustuksen puolison huvilalle. Sorasta, joka peitti tämän komean huvilan raunioita, löydettiin ihanin Augustus-patsas, mikä meidän ajallemme on sattunut. Kuva oli kappaleina, mutta nämä olivat täydelliset ja melkein vikaantumattomat, niin että taideteos Teneranin huolellisissa käsissä, ilman mainittavaa korjaamista, kasvoi jälleen kokonaiseksi. Augustus on tässä imperaattorin puvussa, rikkaasti kirjaillussa haarniskassa, tunikassa ja purppuraviitassa, valtikka vasemmassa kädessä ja oikea käsivarsi ojennettuna, ikäänkuin hän, varjellen ja siunaten, kutsuisi alas olympisen rauhan yli maan. Suetoniuksen mukaan oli Augustuksella "harvinaisen kaunis vartalo". Sen huomaa tässä. Jäsenien sopusuhtaiset mitat muistuttavat hänen henkensä tasapainoa. Asento on miellyttävä, päässä ja liikkeissä lempeimmän majesteetin leima. Näyttää kuin tuo haarniskaan puettu maailmanpäällikkö toistaisi Virgiliuksen häntä tarkoittavaa säettä:

Kalske kalpain lakkaa ja aika ankara heltyy.

* * * * *

Tässä patsaassa oli hänen puolisonsa katse useasti levännyt, mutta millaisin tuntein? 24-vuotiaana meni Augustus naimisiin Livian kanssa; yli puolivuosisataa kestäneen yhteiselämän jälkeen Augustus vaipui kuolemaan hänen helmassaan. Hänen silmänsä etsivät vielä kuolossa puolison silmiä; hänen viimeiset sanansa olivat: "Livia, muista onnellista avioliittoamme!" Voiko rakastava ja velvollisuudentuntoinen puoliso saada korkeampaa ylistystä? Ankara Tacituskin antaa keisarinnan yksityiselämälle parhaimman arvolauseen. Ja kuitenkin on häneen kohdistettu hirvittävimmät epäluulot. Jos ne olisivat tosia, niin Augustus olisi pitänyt kodissaan ja sydämessään hornanhenkeä sen olennon muodossa, jota hän luuli siveellisen naisen esikuvaksi. Augustusta ympäröi kukoistava suku, mutta salaperäinen demooninen voima oli hiipinyt hänen kynnyksensä yli, ja toinen toisensa jälkeen niistä, joita hän rakasti, joutui aikaisen kuoleman tai sellaisen kohtalon uhriksi, joka teki kuoleman toivottavaksi. Viimein hän olisi voinut valittaa pohjoismaalaisen runoilijan sanoin: "heimoni lyöty kuin lakkapää honka". Huhu kertoo, että Livia, pitäessään hellää huolta Augustuksesta, raivasi tieltä hänen sisarenpoikansa ja vävynsä, nuoren toiveita herättävän Marcelluksen, ja hänen tyttärensä pojat, Luciuksen ja Gajus Cesarin, sekä viimein sekoitti myrkyn puolisolleen valmistaakseen Tiberiukselle tien valtaistuimelle. Lateraanimuseossa on hänen kuvansa, mutta näiden kasvojen kylmä kauneus ei ilmaise jälkimaailmalle mitään siitä, minkä ne kätkivät hänen ympäristöltään. Lapio on saattanut päivänvaloon ne seinät Palatinuksella, joiden sisällä hän imetti Tiberiusta ja petti hänen isänsä antautuakseen Augustuksen vangiksi. Nämä seinät, kuten seinät hänen huvilassaan Kampagnalla, säteilevät vielä iloisessa väriloistossa, mutta hirvittävät tarut kummittelevat niin toisessa kuin toisessakin paikassa, ja vaeltaja jättää ne synkkiä kysymyksiä mietiskellen. Livian huvilan luona on lehto, josta leikattiin oksat Cesarien laakerikruunuihin. Monen Rooman keisarin otsalle ovat nämä seppeleet heittäneet Livian ajatusten varjon.

* * * * *

On useita muitakin hyviä kuvia Augustuksesta kuin ne, joista nyt puhuttiin. Villa Albanin kasinoon johtavassa pylväskäytävässä on kaksi valtaistuinpatsasta, joista etenkin toinen vaikuttaa majesteettisesti. Otrikolin löytörikkaasta maasta on tuotu Vatikaaniin Augustus ylimäisenä pappina, pää toogan verhoomana. Eräs rintakuva Kapitoliumin museossa esittää häntä korkeassa iässä, mutta arvokkaisuutta ja suloa säteilevänä.