Kaksi kertaa Augustus tarjoutui luopumaan korkeimmasta vallasta. Se on leimattu hänen teeskentelynsä julkeimmaksi piirteeksi. Uskon minäkin, että hän tuskin olisi tehnyt tarjousta, ellei olisi ollut varma ratkaisusta. Tämä on todennäköistä miehestä, jonka ainoa intohimo — mutta ei ainoa halu — oli valta ja joka niin hyvin käytti sitä yhteiskunnan edistämiseksi. Mutta oliko tämä teko senvuoksi vain teeskentelyn hedelmä? Eikö se sisältänyt senaatille ja kansalle muistutusta jostakin, minkä he näyttivät tahtovan unhoittaa: että Rooman valtakunnan yksinvaltias oli kansan edusmies, sen vallan satunnainen hoitaja ja että hän tarvitsi, pysyäkseen kutsussaan, kansan selvästi osoitettua tahtoa ja uudistettua myöntymystä siihen? On niin usein sanottu, että Augustus tahtoi "pettää kansaa vapauden varjolla". Mutta eikö se huolenpito, millä hän vaali tasavaltaisia nimiä ja muotoja, ole paremmin selitettävissä siten, että hän tahtoi pitää avoinna paluutien vapaavaltioon sen ajan varalle, kun hän ja hänen lähimpänsä olivat jättäneet näyttämön? "Vapauden varjon" ei kukaan antanut pettää itseään, ei se, joka tahtoi, eikä sekään, joka ei tahtonut vapauden todellisuutta. Tuntee huonosti sen ajan roomalaiset, jos kieltää heiltä kyvyn arvostella kaiken liian alhaiseksi ja selittää kaikki pahimmaksi. He eivät pitäneet kaunista varjoa todellisuutena, mutta kaunista todellisuutta, jos se joskus ilmestyi, pitivät he kernaasti varjona. Augustus, joka oli juonut helleenisen ajatuskannan lähteistä, tiesi, että jälkimaailma antoi hänelle suuremman kunnian tasavallan uudestiluojana kuin tyrannian perustajana. Ja eikö se ole suuressa määrin hänen ansionsa, että tarvittiin vuosisatoja, ennenkuin Rooman valtakunta oli ennättänyt vajota mihinkään itämaisen despotian tapaiseen? Tosiaan: kunnia tästä koituu enemmän hänelle kuin senaatille ja kansalle. Sitä vapauden varjoa, jota hän ylläpiti, on kiittäminen siitä, että kun maailma oli suljettu tasavallalta, oli tasavaltalaisilla vielä kuitenkin turvapaikka — keisarinistuimella. Siellä saattoivat sellaiset miehet kuin Antoninit, Tacitus, historioitsijan jälkeläinen, Julianus vielä toimia vapaavaltion hengessä, vaikka kansa ei kyennyt saamaan elähytystä tästä hengestä.

Kun Augustus luopumistarjouksen jälkeen palasi senaatin juhlallisesta kokouksesta majaansa Palatinuksella, niin emme usko, että hän ajatteli itsekseen: "millainen viekas veitikka sinä olet… dolis instructus et arte pelasga! kuinka hyvin osaat tyydyttää ihmisten halua tulla petetyiksi!" Pikemmin hän tahtoi uskotella itselleen, että askel, jonka hän äsken otti, oli vääjäämätön todistus epäitsekkäisyydestä ja kansalaismielisyydestä. Jos itsetuntemus hänet joskus petti, niin tapahtui se tässä. Hän ei ole milloinkaan ajatellut itseään Brutusten ja Katojen eläväksi poliitiseksi vastakohdaksi. Näiden suurten nimien kantajien leiri oli toinen kuin se, minne kohtalo viskasi hänet Cesarin perillisenä; mutta hänen kunnioituksensa heitä kohtaan oli teeskentelemätön: hän ylisti lempirunoilijainsa kanssa atrocem aninum Catonis ja yhtyi heidän kysymykseensä: Quis te, magne Cato, tacite relinquet? Nautittuaan päivällispöydässään kolme — suuremmissa tilaisuuksissa kuusi — ruokalajiaan ja odottaessaan sohvalla kädessään Eneidi pientä päivällisunta, jota hänen oli tapana nauttia otsa käden varassa, lepäsi hänen katseensa ehkä useammin kuin kerran Virgiliuksen säkeissä:

Tahdotko valtiaat tarquinilaiset nähdä ja Bruton mahtavan sielun, ensimäisen konsulin, hänet, liktorikimput mi sai ja vallan uhkaavat kirveet?

Vapauden kauniin turvaksi täytyi rangaista sinun, onneton isä, poikias, jotka vehkeili salaa! Aika vastainen minkä tuomion lausuukin, Brutus, rakkaus maatas ja kunniaa kohtaan syämmesi voitti.

Ultor Brute! Pulchra libertas! Augustus saattoi nukahtaa huulillaan nämä sanat pelkäämättä rauhattomia unia. Brutuksen varjo ja vapauden ihanuus olivat hänelle esteetisesti miellyttäviä, mutta eivät poliitisesti vaarallisia haamuja, ja yksinvalta oli edeltäkäsin niin juurtunut kaikkien mieliin, että hän pitkän hallituksensa aikana ei saanut milloinkaan tilaisuutta vakavasti koetella vapaudenrakkautensa arvoa vallanhimonsa painon suhteen. Itse hän luuli olevansa parhain Kato, mitä Roomassa oli, ja varmaankin hän siihen suuntaan viittasi, kun hän usein, puheen sattuessa hänen ystäväpiirissään muinaisroomalaiseen hyveeseen, lausui helposti lohdutetulla kaiholla: "meidän täytyy tyytyä siihen Katoon, joka meillä on".

Ilman tällaista, vaikkapa vain liian imartelevaa käsitystä itsestään, ei hän tuskin olisi voinut pitkän elämän aikana ja monen perhesurun kohtaamana säilyttää sitä sielun rauhaa, joka levitti iloa hänen olemukseensa ja teki hänet lempeäksi ja ystävälliseksi. Meidän tulee voida antaa hänelle anteeksi, että hänen hyveensä edistivät yksinvaltaa, nähdessämme, että seuraavien Cesarien paheet eivät voineet kukistaa sitä.

II.

Kapitoliumin museon keisarisalissa on tietääkseni täydellisin kokoelma antiikisia imperaattoririntakuvia, mitä on olemassa. Ylhäistä seuraa se on, mutta syytä on kysyä, onko se yhtä hyvää kuin se on valittua. Torilta, missä Markus Aureliuksen ratsastajapatsas kehoittaa meitä muistamaan keisarikunnan valopuoliakin sen varjojen rinnalla, lankeevat auringonsäteet sisään monelle mahtavalle otsalle ja uljaalle profiilille, ja se vaikutus, minkä Rooman herroista ehdottomasti saa, on kieltämättä voiman ja kehittyneen luonnonlaadun, kehittyneen hyvässä ja pahassa. On taipuvainen uskomaan, että "luonnollinen valinta" on säännöllisesti ollut määräävänä, olipa se sitten edeltäjän tahto tai valtaneuvosten äänet tai legioonain aseet tai henkivartian kullanjano, jotka aukaisivat tien maailmanvaltakunnan kunniaistuimelle. Vähäpätöisiä kasvoja ei ole monta.

Mutta harvat ilmaisevat myöskin jaloutta, ja keisarisaliin astuttua tuntuu siltä kuin olisi joutunut alemmaksi ihmiskunnan portailla, jos äskettäin on seisonut vanhojen vapaavaltioiden lainlaatijain, sankarien, ajattelijain ja runoilijain kuvien joukossa. Useat niistä on taide ihannoinut, ja muutamat on taltta vapaasti runoillut; mutta useimpiin on heidän oma elämänsä lyönyt ylevän ja syvän luonteen leiman. Jos tahtoo nähdä antiikisen ihmiskunnan kukkasen, niin on se etsittävä kansalaisten eikä ruhtinaiden joukosta. Valta, kaivattu tai omistettu, ei nähtävästi ole suotuisin ehto inhimilliselle kehitykselle. Orjuus vielä vähemmän.

Harvoin loistaa Rooman imperaattorin piirteistä siveellisen tahdon rauhallinen ja lempeä voima, kuten Antoninus Piuksen ihanista kasvoista; useammin kylmästi laskevan, ihanteettoman, suuriin näkyihin kykenemättömän älyn voima; joskus eläintenkesyttäjän taito kukistaa, ja toisinaan myöskin hillittömäin intohimojen valta, joka oikeastaan on heikkoutta.