Toinen havainto on, että suvut ilmaisevat taantumusta, vaikkakin keskeytyksiä sattuu siinä. Ne alkavat hienolla säännöllisellä tyypillä, joka suuremmassa tai pienemmässä määrässä pysyy kaikissa niin sanotun julilaisen suvun jäsenissä, ja jossa olisi taipuvainen näkemään esteetisen kasvatuksen vaikutuksen, jota on kautta sukupolvien harjoitettu. Ne ovat ihmisiä, jotka ovat kasvaneet helleenisten maalausten ja kuvanveistosten joukossa, jotka ovat saaneet henkisen ravintonsa Kreikan kirjallisuudesta ja liikkuneet piireissä, missä jokainen ele, joka rikkoo kauneudenvaatimuksia vastaan, loukkaa, missä ei kukaan voi toivoa menestystä hallitsematta ulkonaistaan ja olematta tietoinen ympäristön mielialasta, ja missä havainto teroittuu näkemään siloitettua seurapiirinsä ihmisissä. Flaviuksissa esiintyy karkeampi kasvojenmuodostus: "sivistynyt" väistyy maalaisen tieltä, esteetinen porvarillisen. Rehellinen, hyväntahtoinen, mutta voitonhimoinen tullivirkamies, joka oli heidän kantaisänsä, on nähtävästi antanut Vespasianukselle ja Titukselle kasvonsa perinnöksi. Muutamilla Antonineista on sielukas ulkomuoto, joka yllin kyllin korvaa julilaisten hienostumisen; mutta kauneus edellisissä on vähemmän perintöä kuin personallista voittoa, on enemmän henkistä kuin ruumiillista kykyä. Heidän piirteissään, kuten heidän aikakaudessaan, pyrkii antiiki korkeampaan elämänmuotoon, siveelliseen, pelastuakseen kuolemasta. Heidän jälkeensä ovat epämääräisesti tai barbaarisesti muodostuneet kasvot tavalliset. Raa'at sotilaat ja henkisesti köyhät valtakunnanhoitajat vaihtelevat keskenään, ja ominainen molemmissa lajeissa yhtyy vastenmieliseksi kokonaisuudeksi Konstantius Kloruksessa ja Konstantinuksessa.

Keskeymättä aleneva, lopulta teknillisestikin kykenemätön taide tekee tehtävänsä heittääkseen Rooman keisarikuvien ylle varjon Rooman häviöstä; mutta tyypin ja ilmaisumuodon taantuminen ei ole senvuoksi vain taltan synnyttämä näköhäiriö, yhtä vähän kuin Rooman maailmanvallan riutuminen on sen huonontuvan historiankirjoituksen esiinloihtima harhakuva. Jos meillä olisi kautta aikojen kulkeva kuvasarja, joka esittäisi tarkasti niiden merkkimiehien kasvonpiirteet, niin huomaisimme hämmästyksellä ihmiskunnan ulkomuodossa aikakausien leiman. Luopioksi nimitetyn Julianuksen rintakuva, joka on viimeisen edellinen pää Kapitoliumin keisarisalissa, ilmaisee, että antiikinen taide alimmalla porrasasteellaan ei ollut ihan kykenemätön kuvastamaan niiden piirteitten neroa, jota sen tuli tulkita.

* * * * *

Aikansa suurenmoisiin taideteoksiin kuului muistomerkki, jonka oli pystyttänyt Venus genetrix'in temppelin eteen Tiberiukselle neljätoista aasialaista kaupunkia, jotka maanjäristys oli hävittänyt ja hän jälleen rakentanut. Patsaat ympäröivät sirosti sidottuna allegoorisena seppeleenä keisarin jättiläispatsaan jalustaa, josta eräs vapaa, Puteolista kaivettu jäljennös on joutunut aikamme osaksi, antaen meille aavistuksen siitä, mitkä kauneuden nautinnot menetettiin, kun tämä teos hävitettiin. Monet muut Tiberiuspatsaat, jotka imartelu tai pelko, tai, kuten tässä tapauksessa, kiitollisuus oli pystyttänyt, on viha musertanut; mutta siitä huolimatta meillä on hyviä kuvia Augustuksen perillisestä. Perintöön sisältyy tämän kasvonpiirteet. Huolimatta käyrästä nenästä — roomalaisnenästä, jota niin harvoin näkee Roomassa — on Tiberiuksella niin suuressa määrin yhteisiä sukupiirteitä isäpuolen kanssa, että usea on epäillyt lähempiä siteitä heidän välillään. Silmiin pistävimmät ovat ehkä nämä piirteet, jos vertaa nuoren Oktaviuksen Ostiasta löydettyä rintakuvaa niihin nuoren Tiberiuksen rintakuviin, joita on Lateraanimuseossa ja Napolin Museo nazionalessa. Mutta vuodet eivät hävitä yhtäläisyyttä, vaikka toisen ilme yhä enemmän pimenee ja jäykistyy ja käy monimutkaiseksi, kun sitävastoin toisen alkaa yhä enemmän säteillä lempeyttä ja rauhaa.

Jos olisi tilaisuudessa näkemään vierekkäin ne Tiberiuskuvat, jotka nyt ovat hajallaan Vatikaanin, Kapitoliumin, Lateraanin, Villa Albanin, Villa Borghesen, Museo nazionalen, Louvren ja muissa museoissa, ja jotka esittävät häntä eri ikäkausina, voisi jossakin määrin seurata hänen henkensä retkeä läpi kuoleman varjojen laakson, kunnes hän häviää Akeroniin. Erityisesti painuu mieleen Vejistä vuonna 1811 löydetty jättiläispää, joka on Museo Chiaramontissa. Edessään ei näe matalaa henkeä, vaan syvästi vajonneen, ja sitä katsellessa juohtuu mieleen langennut ylienkeli. Samassa museossa kohtaamme Pentelicumin marmorista tehdyn jättiläispatsaan: Tiberius olympolaisena. Hänessä on suuruuden leima, mutta taiteilijan koe valaa häneen jotakin Zeusin lempeästä majesteetista on käynyt mahdottomaksi toteuttaa.

Samoinkuin patsaat, kuvaa Suetonius hänet kauniiksi, sirovartaloiseksi ja leveäharteiseksi. Mutta hän ei herätä luottamusta. Etenkin piirteet suun ympärillä ovat omiaan synnyttämään epäluuloja. Museo Chiaramontin valtaistuinpatsailla on teeskennelty ja suloinen hymyily, joka tahtoo ilmaista hyvyyttä, jota vastoin pieni hienosti uurrettu alahuuli, joka kohoaa leuan suuresta syvennyksestä, vahvistaisi luonnollisessa asemassaan pilkallisuuden vivahduksellaan sitä itsetietoista ylemmyyttä, joka lepää hänen leveällä, uljaasti muodostuneella otsallaan. Eräs Kapitoliumin museon rintakuvista ilmaisee suun ympärillä kauan tukautetun, mutta vanhoilla päivillä hillittömästi puhkeavan aistillisen himon. Tuo kerrottu hymy on suurten avoimien silmien kylmän katseen räikeänä vastakohtana. Kun on kuullut niin paljon Tiberiuksen epäluuloisuudesta, niin odottaisi, että silmä ilmaisisi tämän ominaisuuden, mutta niin ei ole asian laita. Epäluuloinen on vielä tiedonhaluinen tarkastamansa esineen suhteen; hän empii vielä sen todennäköisyyden, että esine kadottaisi, ja sen mahdollisuuden välillä, että se saattaisi voittaa lähemmin sitä tarkastellessa. Mutta tämä katse ei tutki, ei emmi, vaan todellistuttaa edeltäpäin säädetyn ratkaisun, mikä antaa kaiken ylenkatseelle alttiiksi. Pään viivat ovat jalot ja profiili komea. Tacitus kertoo meille, että näppylät ja pöhöttymät rumensivat noita hyvin muodostuneita kasvoja; syystä kyllä kieltäytyy taide valaisemasta meitä sellaisesta.

Patsaat eivät anna meille käsitystä hänen tavallisesta ryhdistään. Tahdon näkökannalta katsoen oli se sen vastakohta, minkä huomaamme monessa nousukkaassa, joka pakottaa eleensä jäykiksi ja näkönsä ylpeäksi, koska hän tuntee, että hänen täytyy esittää sitä mitä hän ei ole. Tiberiuksella oli luonnostaan nämä eleet ja tämä näkö; mutta koetti, vaikkakaan ei erikoisella menestyksellä, lieventää niitä. Kuten nousukkaassa heti huomaa tekemällä tehdyn siinä, mikä erottaa hänet joukosta, niin havaittiin keinotekoisuus Tiberiuksen alttiudessa kansalaisia kohtaan. Kun hän luuli olevansa yksin tai kulki ajatuksissaan, oli hänen muotonsa pilkallinen ja synkkä.

Ampère on luullut huomaavansa, että Tiberiuksen otsa on rauhallisempi kuin Augustuksen. Tässä on jonkun verran totuutta. Sillä jälkimmäisen otsa ilmaisee havainnon ja koettelemisen työtä; edellisen sitävastoin ajatuksen hiljaista hautomista. Augustus ei lakannut milloinkaan lukemasta ihmissielua, koska hän ei halveksinut sitä; se oli kirjamaailma, josta hän löysi aina jotakin uutta, ja hän nautti kuin luonnontutkija ja otti hyödyn kuten viisas mies kokeiluistaan. Tiberius on taasen, valtaistuimelle noustuaan, jo kauan sitten lopettanut käytännöllisen oppiaikansa ihmistuntemuksessa ja siirtynyt teoriaan. Hän on itse asiassa luotu teoreetikoksi. Puhujana ja kirjeenkirjoittajana punnitsee hän kultavaa'alla jokaisen sanan eikä käytä ainoatakaan, ennenkuin on tarkoin harkinnut sen loogillisen arvon — ei aina ollakseen selvä, vaan myöskin aikeessa peittää ajatustaan. Kirjelmissään senaattiin sovittaa hän jokaisen yksityisen tapauksen sääntöön ja kysyy, tai oikeammin, osoittaa itse, kuinka se on ratkaistava silmälläpitäen tätä, ja hänen ajatuksensa liittyvät aina sitoviksi tai kietoviksi johtopäätössarjoiksi. Myöskin historioitsijat kuvaavat häntä jäykäksi puhujaksi, paitsi — ja tämä on psykoloogisesti merkillistä — paitsi silloin kuin hän joskus on puhunut viattomasti syytetyn puolesta; silloin aukenee hetkeksi suljettu yhdistysjohto hänen järkensä ja sydämensä välillä, ja muutoin niin harvinainen lämpö tekee jäisen sanan sujuvaksi. Hänen tahtonsa "yleistyttää" osoittautuu kaikessa. Siitä johtui se, että hän vähemmän kiinnitti huomionsa ihmisiin kuin ihmiseen. Ja se johtopäätös, joksi hän on koonnut havaintonsa hänestä, oli: hän on niin halveksittava, että hän ei olisi vihaamisen arvoinen, ellei hän myös olisi vaarallinen.

Tultuaan tähän johtopäätökseen hän ei luule maksavan vaivaa tutkia turhamaisuuden, omanvoiton pyynnin, kateuden, viekkauden ja tuhmuuden erilaisia sekoituksia, joita hän kohtaa inhimillisen periolemuksen monivivahteisissa ilmestyksissä. Tuollainen tutkimus katkeroittaisi yhä enemmän sitä synkkää mieltä, mikä häntä vaivaa. Ainoastaan varovaisuuden näkökannalta, enemmän tai vähemmän vaarallisina, saattaisi maksaa vaivan tutkia heitä. Mutta yksinkertaisinta on varoa kaikkia ja löytää järjestelmä, joka viskaa tämän taakan niille, joita on pidettävä silmällä. Tämän järjestelmän hän on vaivatta löytänyt. Ja se huohottava tuska, jonka alaisena tämä pitää maailman, muodostaa hänen omalla otsallaan lepäävän levollisuuden samalla kertaa selittävän ja jyrkän vastakohdan.

Tiberius on yksi Rooman suurimpia sotapäälliköitä. Mariuksen kuoleman jälkeen ei yksikään ollut vapahtanut maailmanvaltakuntaa niin suurista vaaroista kuin hän. Tämän ja muun, mikä tuottaa hänelle kunniaa, on taipuvainen unohtamaan hänen ilkitöittensä takia; mitä suurta hän vaikuttikin, sitä ei suoritettu häikäisevällä tavalla. Hän halveksi sitä, mitä ranskalaiset kutsuvat nimellä la mise en scène, taitoa asettaa jokin asia lavalle. Julius Cesar ymmärsi perinpohjin tämän taidon, ja etempänä tulemme näkemään erään Othon, jonka elämä oli ollut atellaanista peliä, pukeutuvan kuolinhetkellä murhenäytelmän traagilliseen naamioon ja esittävän sortuvaa sankaria niin hyvin, että hän saattoi houkutella historian jumalattaren kyyneliin. Tiberiuksen urotöissäkin on jotakin levollisesti toteutettua teoriaa. Ne versoivat samoista juurista kuin hänen rikoksensa. Hänen suurin hyveensä sotapäällikkönä oli epäilyn vahvistama varovaisuus; mutta taipumus epäilyyn viholliseen nähden on melkein samaa kuin kyky arvata edeltäpäin. Tiberius, joka sommitteli teorioja kaikista uhkaavista mahdollisuuksista vihollisen puolelta ja epäili kaikkia mahdollisia huolimattomuuksia ja heikkouksia käskynalaisten taholta, ryhtyi molemmanpuolisiin toimenpiteisiin ja voitti hiljaisessa, sitkeässä taistelussa, herättämättä suurta huomiota ja synnyttämättä ihastusta. Paitsi Augustusta oli ehkä Vellejus Paterkulus, hänen alapäällikkönsä, ainoa, joka antoi täyden arvon hänen sotapäällikkösuuruudelleen. Koko hänen elämänsä kävi sitten salaiseksi sotaretkeksi. Olipa hän sitten Roomassa tai Kaprilla — Germanian aarniometsät rytöineen, väijymäpaikkoineen ja vaanivine peitsimiehineen olivat alati hänen silmissään, vaikka metsät olivat nyt pylväsrivejä ja germaaninen turkisviitta oli muuttunut toogaksi, väijymäpaikka imarteluksi.