"Tuuli kertoo: 'Isäni oli ritari, joka matkusti maita mantereita, oli epävakainen ja uskoton'."
"Silloinhan on tuuli isänsä kaltainen."
"'Äitini etsi häntä ja vaelti maasta maahan, mutta ei häntä löytänyt. Itse luuli hän olevansa rakastettu ja etsitty hänkin. Luuli hänet hyvin onnettomaksi, ja itki hänen tähtensä: kyynelensä tippuivat kuin kaste niitylle, kuin sade vuorille'."
"Niinkö tuuli kertoi? Mutta mitä kertoo hän nyt? Nyt kuuluu hänen äänensä tylyltä metsässä."
"Tuuli kertoo: 'Isäni ei ollut onneton, sillä hän oli unhottanut äitini eikä häntä etsinyt. Hän rakasti toista, joka tuli pohjolasta'."
"Tuulella on uskoton isä", sanoi ritari. "Mutta kuule, kuinka metsä vaikeroi! Se on taaskin tuulen ääni. Mitä sanoo hän nyt?"
"Tuuli sanoo: 'Minua on huokaileva rinta imettänyt; valitusvirret olivat kehtolauluni. Äitini on hyvin onneton'."
Ritari painoi otsansa alas ja pani kätensä rintansa päälle.
"Surunlapsi", sanoi hän, "sinä, joka ymmärrät tuulen kielen, mitä kertoo se nyt, sillä nyt huutaa se, nyt on se vihainen ja puiden latvat vapisevat."
Varjo siirtyi lähemmä puhelevia. Surunlapsi vastasi: