— Luonnollisesti.
Ahasverus pudisti päätään ja katsoi ihmeellisin silmin kuuhun.
— Minä olen yhtä arvoton, kuin historialliset arkistot. Mennyt on arvotonta; tuleva myöskin. Ihmissuku on kuoleva pois, planeettimme häviää, aurinkomme sammuu. Missä silloin on tieto, jota olemme koonneet? Missä tavoittelumme ja kilvoittelumme hedelmät? Älä kuitenkaan luule, että olen välinpitämätön siitä, mitä on tapahtunut ja tapahtuu! Ajan kamaluus, jota minä enemmän kuin kukaan olen kokenut, tuntuisi minulle kamalammalta, jollen jotakin toimisi, milloin menneitä, milloin tulevia asioita tiedustellen. Mitä tulevaan aikaan tulee, etsiskelen merkkejä sukumme häviöön. Todella viehättävä tutkiskelu.
— Anna minulle siis nämä merkit!
— Kuule yksi monista! Voit uskoa minua eli et; mutta olen tehnyt sen huomion, että, huolimatta kaikkein tieteellisten rientojen kasvamisesta, ihmiset tulevat yhä vähemmän tiedonhaluisiksi. Nuorison tiedonhalu sammuu nyt aikaisemmin kuin muinoin. Mitä tulee pyrkimiseen tunkea takaisin kuluneeseen aikaan, rajoittuu se yhä enemmän viralliseen palkkiotutkimukseen, jota virkavelvollisuudesta harjoitetaan. Tiedät epäilemättä, mitä tiedonhalu menneisyydestä on, suuressa katsottuna. Se on ihmissuvulle samaa kuin tahto ja kyky muistaa, muistella on ihmiselle. Kun hänessä tämä tahto — lopullisesti kaikki kyky riippuu halusta ja tahdosta — kun se höltyy, niin siinä on merkki, että vanhuus on tullut ja kuolema on lähellä. Menneille suvuille esi-isät olivat pyhät, ja perintötarut heidän teoistaan kallein kaikista aarteista. Meidän päivinämme pitäisi olla teollisuudenharjoittajan jotakin erinomaista lajia, jos mieli, että hän ei polttaisi heidän luitaan, suo mun sanoa, saapasmusteeksi ja kaikkia todistuksia heidän töistään tuhaksi, jos siihen olisi tilaisuutta ja sillä ansaitsisi vähäsen kultaa. Mitä vastaisuuteen tulee, niin kuinka monta niitä on, jotka siitä välittävät? On totta, että yhteiskunnat pitävät huolta, joskin vaivoin ja vastuksin, lasten kasvatuksesta, jotta ei heti lähimmässä sukupolvessa hukuttaisi. Mutta onko se sitä huolta rodun kestäväisyydestä ja kukoistamisesta halki vuosisatojen, josta vanhat kansat tunnettiin? Ei. Ja ne, jotka ovat kasvaneet heidän kouluissaan, mitä kaikkein useimmat niiden joukossa tästä ajattelevat? Etkö ole nähnyt nuorien hämmästystä, jos ukko istuttaa puun, jonka hedelmiä hän ei voi toivoa itse saavansa nauttia? Ei, ystäväni, enemmän ja enemmän irtaantuvat solmut menneen, nykyisen ja tulevan väliltä. Enemmän ja enemmän eletään silmänräpäyksen elämää. Mutta luuletko että ketju, jonka silmut irtaantuvat toisistaan, on kauvan kestävä? Ihmissuku lähenee loppuaan. Se on lohdutukseni. Ilkeä Grottemylly lakkaa jauhamasta. Se ja minä saamme levon.
Minä kiinnyin sanaan "Grottemylly", joka tuli odottamatta vanhan israelilaisen huulille.
Taru kertoo, että jättineidot Fenja ja Menja olivat huvitelleineet heittämällä manalasta kaksi kalliota Midgardin pinnalle. Joku teki näistä kallioista myllynkivet ja lahjoitti ne kuninkaalle Frode Fridleifinpojalle. Kohtalo tahtoi, että samat jättineidot joutuivat vangiksi eräässä Svitiodin sodassa ja myytiin orjattarina Frodelle, joka antoi heidän vääntää Grotteksi kutsuttua myllyä. He jauhoivat kultaa ja turvallisuutta kuninkaalle ja rauhaa hänen kansalleen ja hyvää tahtoa ihmisten välille. Mutta kun Frode, kullanhimon paaduttamana, kielsi heiltä tarpeellisen levon, jauhoivat he tulta ja kuolemaa hänen ylitsensä ja antoivat myllyn käydä sellaista vauhtia, että kivet halkesivat ja pystypuut ryskyivät kokoon.
Huomasin, että tämä taru oli hyvin tuttu Ahasverukselle. Tunsipa hän paljoa vanhemman painoksenkin siitä, jonka oli kuullut kun ensimmäisellä vuosisadalla Kristuksen jälkeen teki ensi matkansa Svitiodiin. Grottemylly, hän sanoi, oli, sen mukaan kuin uskottiin, ääretön. Se oli suuri kuin maailma. Sen keskipylväs oli maailmanakseli, jonka ympäri taivas, sen päällyskivenä, kierti. Se jauhoi kulta-ajan iloa ja onnea ihmisten ensimmäisille sukupolville. Sinun isäsi, samoin kuin minunkin, ovat kuvitelleet mielessään paratiisin ihmiskunnan lapsuudelle, huomautti matkamies. He ovat, niinkuin minunkin, kuvitelleet, että paratiisi suljettiin synnin, itsekkäisyyden tähden, joka on saanut yleiskäypäisen vertauskuvansa kullanjanossa. En tiedä, onko paratiisitarulla todellisuutta takanaan. Niin paljon kuitenkin voin sanoa, että on psykolooginen erehdys, jos tätä tarua vastaan vedotaan todisteluihin, että me alkuaan emme tunteneet metallien käytäntöä, ja täytyi asuamme maakoloissa ja kallioiden luolissa muinaismaailman petolaumojen ympäröiminä. Niinkuin ei ehdoilla, jotka nykyajan ihmisistä tuntuvat kovilta, olisi voinut elää onnellisena, ihanpa ylen onnellisena! Unhotetaan, että ihmissuvun lapsuudenfanttasiia on voinut luoda loistoa ja kauneutta kaikelle, myöskin vaivoille, vaaroille ja kuolemalle. Unhotetaan, että uskollisuus ja rakkaus saattoivat tehdä onnelliseksi silloin niinkuin nytkin, vieläpä enemmänkin. Tiedän jotakin siitä. Kaukaisia kansoja, joita pidetään huonoimpina, alhaisimpina, onnettomimpina kaikista, olen nähnyt matkoillani ja niitä tarkastanut jo aikoja ennen, kuin eurooppalaiset kuulivat niistä puhuttavankaan. Luuletko, että Afrikan buskmanit olivat onnettomia ennen kuin saivat valkoisia herroikseen? He eivät voineet kuvitella itselleen parempaa maailmaa kuin se, johon olivat joutuneet: he metsästivät yhdessä, jakoivat saaliin, eivät hyljänneet sairaita ja haavoitettuja, eivät valhetelleet, eivät pettäneet, olivat lapsirakkaita ja osoittivat vanhoille kunnioitusta. Kysy Johan van der Weltiltä, Burchellilta, Muffatilta, seuraajaltani heidän joukossaan, liioittelenko kun sanon, että he olivat onnellisia. Ja missä löydät elämäniloa, jollet yhteiselämässä ja yhteistyössä ystävällisten ja uskollisten kanssaihmisten kera, jollet rakkaudessa ja ystävyydessä ja siinä lapsellisen raittiissa ja iloisessa mielenkuvitusvoimassa, joka tekee vaaran seikkailuksi, vaivan leikiksi, kuoleman portiksi, joka avautuu hymyileviin maisemiin? Oi sitä alppienraskasta tyhmyyttä, joka luulee onnea muualla voitettavan! Minne kuljen, peittävät itsemurhaajat, jotka ovat tuota tyhmyyttä sairastaneet, tielläni yhä useampia hekatombeja. Minne kuljen, löydän tielläni elämänikävää, usein alhaiseen mieleen yhtyneenä, niissä jotka ovat voittaneet kultaa, ja tyytymättömyyttä, epätoivoa, sanoin selittämätöntä kurjuutta niiden joukossa, jotka sitä eivät ole saaneet. Ei, niin varmaan kuin totuutta on olemassa ja niin varmaan kuin syvimpiä totuuksia ei milloinkaan ole voitu ilmi tuoda paremmin kuin kuvaannollisessa muodossa, niin varmaa on, että taru Grottemyllystä on tosi, että se vielä käy, että se joka vuosi tulee raskaammaksi, vaatii suurempia työvoimia, vaatii sen mukaan yhä villimpää kiertovauhtia akselinsa ympäri ja että se, missä vika lieneekin, jauhaa voi-huutoja ja kirouksia lisätyssä määrässä maan yli. Tokkohan ainoastaan tämän kurjan planeetin yli? Minä pelkään, että se jauhaa tuolla ylhäälläkin — Ahasverus näytti tähtiä kohti — että koko maailman kaikkeus on Grottemylly. Tulkoot silloin daimoonit pian ja tarttukoot sen vääntitankoon ja kiidättäkööt niin, että se jauhaa oman itsensä pirstaleiksi!
Ahasverus nousi. Hän aikoi lähteä, mutta pidättyi ja ojensi minulle pergamenttikäärön. Kah tässä, hän sanoi, minä merkin muistiin silloin tällöin ajatuksiani ja saamiani vaikutuksia. Äsken istuin tuolla Juutalaiskadulla erään israelilaisen ukon luona, joka on jälkeläisiäni suoraan alenevassa polvessa, muuten lapsenhurskas sielu ja auttamaton optimisti, ja toivoo kaikkea hyvää kaikille ihmisille Herra Sebaotilta. Siellä sen kirjoitin.
Ahasverus meni.