Siunattu Hänen nimensä!
(Orja nääntyy ruoskaniskuista, päästää vääntitangon, kaatuu maahan ja sotketaan kuolijaaksi).
Jälkikirjoitus "Uuteen Grottelauluun".
Pergamenttikääröön, jonka Ahasverus oli minulle jättänyt, oli kirjoitettu toisellekin puolelle, mutta niin epäselvästi ja sellaisella erilaisten aikojen ja kansalajien kirjaimien sekoituksella, ett'en voinut saada siitä mitään tolkkua. Osaksi toivossa löytäväni tulkin, osaksi utelijaisuudesta saadakseni nähdä "matkustavan juutalaisen" jälkeläisen suoraan alenevassa polvessa, menin seuraavana päivänä pieneen kirja-antikvariaattiin Juutalaiskadulla. Siellä istui pulpettinsa ääressä valkeatukkainen ukko, jolla oli suuri koukkunenä ja sydämellisen lämpöiset silmät. Palasin usein sinne ja tapasin siellä melkein aina nuoren miehen, seemiläisen kirjallisuuden jo maineikkaan viljelijän alituisesti istumassa niiden rikkaiden aarteiden ympäröimänä, joita ukko oli koonnut harvinaisista hebrealaisista, syyrialaisista ja araabialaisista kirjoituksista.
Kun näytin antikvaariukselle pergamenttikääröni, näkyi hän suuresti kummastuvan. Ei kertaakaan sadassa vuodessa ilmaannu Ahasverus muille tavallista laatua oleville kuolevaisille, kuin jollekulle jälkeläisistään. Antikvaarius selitti kirjoituksen seuraavalla tavalla:
"Sydämeni pitäisi olla karaistun kurjuutta näkemään. Onhan sitä ollut joka päivä silmäini edessä kaksituhatvuotisen matkani aikana. Joskus se minussa synnyttää tunteen, joka on melkein vahingon iloa, tai pikemmin riemua siitä, että olen oikeassa nasarealaista optimistia vastaan, joka seuraa askeleitani. Mutta syvemmällä kuin tämä tunne liikkuu vitkaan kasvavalla mahdilla toinen: oi, että hän olisi ollut oikeassa! On niitä, jotka luulevat, että hän vähitellen tuleekin olemaan, että, toisin sanoen, ne voimat, jotka taistelevat kurjuutta vastaan, siltä voittavat alaa. Niin voivat lyhytikäiset olennot päätellä, jotka tuskin tuntevat omaa aikaansa, eivätkä menneisyydestä tiedä mitään enempää kuin ovat lukeneet kirjoista.
Jos voisin muutamin harvoin piirtein kuvata nyt poiskuolevan yhdeksännentoista vuosisadan ja menneiden vuosisatojen kurjuutta, toisiinsa verraten, tulisi kuva olemaan: industrialismin kautta tavallaan järjestetty ja luokiteltu kurjuus vastakohtana järjestämättömään; teoriioilla oikeaksi todistettu kurjuus vastakohtana teoriiattomaan; uskonnosta toivottomasti poiskatsova kurjuus kirkon hellästi hoitaman, hyväilemän, ymmärtämättömällä almujen antamisella lisäämän, mutta myöskin lientämän, keventämän, jopa aateloiman kurjuuden sijasta. Ja vihdoin: kiehuva, täydellistä yhteiskunnan kukistusta suunnitteleva kurjuus verrattuna entisaikojen välistä kuohahtavaan, mutta säännöllisesti kärsivälliseen ja apaattiseen. Menneillä vuosisadoilla oli monta pientä käsimyllyä kurjuutta varten. Yhdeksästoista on nähnyt sille pystytettävän yhden ainoan äärettömän, joka pian käsittää koko planeettimme ihmiskunnan. Tarun Grottemylly on muutettu todellisuuteen.
Ei se vaadi ainoastaan ruumiillisen työn tekijäin henkeä. Se ammottaa yhtä ahnaasti kaikkia nielläkseen. Työn-ostajat ja työnmyyjät työntyvät toistensa mukana sen vauhtipyöriin ja kaatuvat siellä ja kuolijaaksi poljetaan. Ne ihmiset ovat harvat, jotka voivat pitää itsensä jotakuinkin turvattuina tuolta nälkäiseltä hirviöltä. Tuska on saanut tilaa melkein kaikkiin mieliin. Laulua, tuota luonnollista ja puhdasta, jonka tyyni ilo tai sen yhtä kaunis siskos tyyni suru synnyttää, kuullaan yhä harvemmin lehdoissa, viljamailla, mökissä ja linnassa. Tuska sen karkottaa. Tuska alkaa tarttua lapsiinkin.
Saarnaajan ääni viiltää halki usmaisen avaruuden. Mitä hänellä on julistettavana? Sananen raskautetuille, vai mitä? Jotakin, joka voi helpottaa sen kauhistuksen taakkaa, joka painaa epälukuisia rintoja?
— — — — — — — — — — — — — — —