— Hei, kuules vaan! sanoi Pekka, — sittenkun Sven sai morsiamen, uskoo hän kaikista tytöistä hyvää.
— Pidä suusi! sanoi Sven.
— Ka niin, minä vaikenen, maasmestari, vastasi Pekka; — muuten voisivat herrat luulla että minä olen pahin loilottaja koko pitäjässämme; kuulisittepa — vaan minua kirkossa. Lukkari huutaa naama punaisena kuin kukonharja, mutta minua hän ei voita huutamisessa.
Tuttavuus masuunimiesten ja teinien välillä lujittui, kun viimemainitut ottivat viinipullon esiin ja antoivat sen käydä kädestä käteen, suusta suuhun.
— Koko raskas moukari tämä, sanoi Yrjö nostaen maasta vasaran, jota hän koetteli kädessään.
— On se, ei ne teinit kelpaa sitä heiluttamaan, lausui Pekka Larsson.
— Eikö vain? sanoi Yrjö, otti varren päästä kiinni ja piti käsivaralta moukaria vaakasuorassa.
— Hyvä, hyvä, sanoi maasmestari Sven ja taputti Yrjöä olalle; — herra on Ruotsin poikia, sen huomaan.
— Semmoisia on meillä kimnaasissa monta, sanoi pieni Aadolf, ojentaen ylpeästi itsensä suoraksi; — Yrjö ei ole väkevin joukostamme. Teineillä on povessa kuntoa ja jäsenissä vaikkua, sen saatte uskoa.
— Vaan mitäpäs herra tästä vähäisestä kapineesta sanoo? lausui Sven ja osotti kaikista suurinta väkivasaraa, oikeata Herkuleen nuijaa; — nostakaa se kanssa jos jaksatte.