Yrjö koetteli parhaimpansa takaa, vaan ei kuitenkaan onnistunut.
Jättiläinen nauroi niin että valkohampaat hohtivat nokisten huulten takaa, sieppasi sitten moukarin, jota hän heitteli vuoroin kädestä käteen ihan hämmästyttävän sukkelasti, paiskasi sen ylös kattoon ja kaappasi sen alas tullessa kiinni, nosti sen puoliympyrässä päänsä yli ja antoi sen hiljalleen vaipua alas suutansa vasten. Sen tehtyä paiskasi hän sen nurkkaan ja lausui kuivasti:
— Me vuorimiehet kutsumme tätä leikkiä väkivasaran "suutelemiseksi."
— Aadolf oli oikein vavisten katsellut tätä jättiläisvoimaista mestarinäytettä.
— Onko täällä ketään toista, joka voi tehdä saman? kysyi Yrjö kummeksien.
— Parasta etteivät yritä, sanoi Sven, — elleivät tahdo lyödä nenäänsä mäsäksi ja niellä hampaansa. Mutta pohjoisten vuorikuntain perillä, Barnarpissa ja Månsarpissa on monta, jotka sen leikin taitavat… Ota lapio, Pekka Larsson… kuona on tyhjennettävä.
Pekka Larsson ja hänen apunansa kaksi muuta miestä kaivoivat hiekkaan kuurnan uunin aukosta oveen saakka, ja kun kuurna oli valmis, otti Sven tangon, painoi hatun syvemmälle silmilleen, meni uunin aukon ääreen ja survasi tangolla muutamia kertoja vahvasti. Tuokio sen jälkeen virtasi kuona ulos ikäänkuin sähisevinä tulilaineina ja täytti kuurnan, luoden huoneeseen vahvan punertavan valoa ja levittäen kuumuuden, joka teineistä tuntui melkein sietämättömältä. Se oli kaunis vaan pian katoava näky, sillä kuonan hohtava valoisuus pian tummui, joitakuita ämpärejä vettä kaadettiin sen päälle, sitten se rautakangilla särettiin ja kannettiin kappaleittain hytistä ulos.
— Rauta ei joudu ennenkun noin tunnin kuluttua, sanoi Sven, — ja sillä välin syömme iltasta. Eikö herroja haluta ruveta yksiin liittoihin, vaikka ei ole muuta kuin silliä ja perunoita ja kaljaa tarjottavana. Mutta perunat ovat hyviä, sen lupaan, niitä ei keitetä, vaan paistamme ne täällä kuumassa hiekassa.
Yrjö ja Aadolf olivat hyvin nälissään ja suostuivat ilomielin tarjoukseen. Yksinkertainen ateria oli tuota pikaa valmis ja meni kuin kuumilta kiviltä. Yrjö ja Aadolf näyttivät, että teinit eivät pidä niin suuresti lukua, jos niin on, että noki ja tuhka ynnä nälkä ovat paraita ruuan maustimia.
— En tiedä, pojat, mikä lienee, mutta minä pidän teistä, sanoi Sven aterian aikana suosiollisesti teineille; — minnekä huomenna aiotte mennä?