— Itään, pohjaan, etelään tai länteen, vastasi Aadolf; — menemme minnepäin tuuli käy.
— Huomenna on sunnuntai, huomautti Sven, — ja minun on silloin vuoroni olla työstä vapaa. Kuulkaapa, pojat, jos tuulen suunta kävisikin sitä kohti missä isäni mökki on, niin ettekö lähtisi mukaan? Kulemme monien kauniitten niittyjen ohi, missä monenlaisia kukkia kasvaa, ja luullakseni te, kuten muutkin teinit, oikeittain vaeltelette kukkia keräämässä…
— Mitä sanot ehdotuksesta, Aadolf? kysyi Yrjö.
— Olkoon menneeksi, vastasi tämä, — minä kohdastani hyväksyn sen.
— Hyvä on, sanoi Sven, — sittepä saatte nähdä äijän, joka on eläissänsä nähnyt ruudinsavua.
— Onko isänne ollut sodassa?
— Niin tuota luulisi. Hän kaatui sodassa venäläisiä vastaan.
— Mitä! Niinhän te hänestä puhuitte kuin olisi hän elänyt, sanoi
Yrjö.
— Niin nähkääs, isävainajani tosin ammuttiin kuoliaaksi, mutta kasvatusisäni, korpraali Brant, kyllä elää, sen saatte uskoa, ja häntä, ukkoa minä juuri tarkotan. Hän on, niinkuin mainitsin, nähnyt eläissänsä ruudinsavua ja voi kertoa teille monta sotahistoriaa, jos teitä huvittaa kuulla niitä. Tulettehan siis mukaan, pojat?
— Tulemme, Sven.