— Näkemään, kuinka rauta tulla suhistaa valkosäkenisenä virtana…
Kyllä se on hyvin hupaista, kuka ei ole tottunut siihen…
— Ja mitä mukavuuksiin tulee, lausui Yrjö, — niin olemme monena yönä maanneet puun juurella metsässä, kivi päänaluksena…
— Niinkuin Jaakoppi, virkahti jättiläinen nauraen; — jos herrat ovat sitä lajia, niin olette tervetulleet.
Mies meni sisään ja teinit kulkivat perästä.
Oli suuri, pimeä huone, johon he tulivat. Lattian asemesta oli syvä hiekkakerros, perällä uuni, palkeet ja koneisto, joka käyttää palkeita; siellä ja täällä nähtiin moukareita ja seiniä vasten pystyssä pitempiä ja lyhyempiä rautatankoja. Penkillä istui kaksi miestä, toinen laulaen, ja laulajan pään yläpuolella riippui seinään naulattu lamppu, josta levisi sangen uinostava ja riittämätön valo. Laulaja oli keski-ikäinen mies, nokinen ja puettu nahkavaatteisiin, niinkuin muutkin; sanat, joita hän lauloi teinien astuessa sisään, olivat seuraavat:
"Uskoton tyttö, kuin kaunis oletkaan!
Mutt' miel' on sulla niin tuiki levoton;
Sun sydämesi vertaan mä pilven hattaraan,
Mi taivaalla tuul'ajoll' on."
— Hiljaa nyt, Pekka Larsson, äläkä renkuta tyhjää virttäsi, sanoi pitkä mies, joka ei ollut kukaan muu kuin maasmestari Sven; — minä en jaksa kuulla sitä.
— Voinhan tuota olla vaitikin, koska niin tahdot, vastasi Pekka Larsson, — etenkin koska näen, että sulia on kaksi herraa muassasi, eivätkä he taida huolia talonpojan renkutuksista luulemma.
— Ohoo, jatkakaa te vaan virttänne, sanoi Aadolf, — kyllä me sitä halusta kuuntelemme.
— Vaan minä en, sanoi maasmestari Sven, — Pekka ei tee muuta kuin laulelee herjalauluja ja valeita tytöistä, heidän uskottomuudestaan ja muuta sellaista jaaritusta… minä en jaksa kuulla sitä.