Masuuni.
Teinien ei tosin olisi tarvinnut pitkälle mennä löytääkseen yömajaa, sillä vähän matkan päässä edessään näkivät he uhkeannäköisen valkoiseksi sivutun herraskartanon, mutta he majailivat mieluummin pappiloissa ja talonpoikaistaloissa; ja kun he nyt sattumaltaan kunnaalta näkivät savun nousevan masuunista metsän toisella puolen ja kuulivat sulaton mahtavien palkeiden kitinän, päättivät he lähteä sinne ja viettää yö pajassa vuorimiesten parissa.
He poikkesivat siis tielle, joka vei vanhan, kunnianarvoisen havusalon läpi. Ilta pimeni nopeaan, ja masuuni oli kauempana kuin he olivat otaksuneet, mutta matkansa lyhvikkeeksi he hilpeästi rupattelivat ja laulelivat iloisia lauluja. Muuten oli omituisen hupaista käyskennellä yhä synkkenevissä varjoissa, jotka metsää peittivät; kuunnella iltatuulen huokailua ja tähytä tähtiä, jotka kirkkaina kimottivat kuusten nuokkuvien latvojen päällä. Ja mitä enemmän ilta pimeni, sitä eloisammin kuvautui taivaalla eräässä kohden punertava, vilotteleva vastaloiste masuunin lieskoista. Näin se tulenpatsas ohjaili heitä metsän harhalinnassa, ja yhä selvemmin kuulivat he kuinka palkeiden jättiläiskeuhkot huohottivat ja vasarain jyrinä kaikui metsän kallioiden keskellä.
Nytpä harveni metsä, ja nämä kaksi vaeltajaa näkivät edessään aukioimen kedon, peräalalla rajanansa vuori, jonka jylhille, jyrkästi nojaileville pengerryksille sulaton kattoa korkeammalle sojottelevat tulenliekit loivat aavemaisen valaistuksen. Mustia haamuja liikkui tulen ympärillä ja surulloisen, luontevasti viritetyn yksinkertaisen laulun sävelet sekaantuivat siihen huminaan, jonka toimiva kone ja yhtä uutterasti toimivat työmiehet aikaansaivat.
Aadolf ja Yrjö nousivat pitkää siltaa ylös, joka vei mashytin ylikertaan ja jota myöten hiili- ja kalkkikivikuormia tavallisesti vedätettiin ylös, heitettäväksi uunin kamalaan kitaan. He tervehtivät ystävällisesti savusta ja noesta mustuneita miehiä, ja nämä vastasivat tervehdykseen samalla tavalla. Harvoin poikkesi ihmisiä muilta seuduilla tänne vuoriston syrjäiseen osaan, älköönkä siis kummeksittako, että vuorimiehet jotensakin uteliaasti tarkoin kyselivät teineiltä, ketä he olivat ja mistäpäin tulivat. Sittekun nämä olivat asiansa esittäneet, oli heidän vuoronsa kysyä, ja saivat he muun muassa tietää että tämän kuten useiden muidenkin masuunien ja kankirautapajojen sekä muiden senlaisten isäntänä oli Hupihaittolan rikas ja mahtava patruuna Brackander. Hupihaittolan asuinrakennuksena oli juuri se kauniiksi valkaistu talo, jonka ystävykset olivat nähneet levätessänsä kunnaalla. Sitten lähtivät teinit sulaton alikertaan, josta laulu vielä kuului. Täällä näyttäytyikin ovessa todellinen jättiläisolio, kuusi jalkaa ja kuusi tuumaa pitkä mies, päällä nahkavaatteet ja leveälierinen lakki painettuna nokisten kasvojen verhoksi.
— Mitä miehiä te olette? kysyi hän joltisenkin jyrkästi.
— Kuljeksivia teinejä, vastasivat Aadolf ja Yrjö yhdellä kertaa, ja jälkimäinen lisäsi:
— Tuumittiin jäädä tänne sulattoon yöksi, ellei teillä, hyvät ihmiset, ole mitään sitä vastaan, ja sitten jatkamme aamulla matkaamme.
— Teinejä Veksiöstä? Papinsällejä? jatkoi jättiläinen; — oletteko eksyneet, koska tulitte tänne? Täällä ei juuri ole mukavuuksia tarjona sellaisille vieraille Mutta jos tahdotte maata rahilla tuolla majassa, niin on se omassa ehdossanne.
— Minä en ole ennen nähnyt masuunia, sanoi Aadolf, — ja olen sen vuoksi hiukan utelias…