— Vakaasti puhuen, Aadolf veikko, oli sinun tehtäväsi siinä mitä surkein. Minun teki oikein pahaa nähdä. Sait vaan katsella, kuinka minä otin suukon toisensa perään, ja kumartua ja sanoa filiokus.
— Älä puhu siitä! Se oli sinun vaivaisia vehkeitäsi, Yrjö, josta minä aikanaan vielä vaadin korvausta. Mutta kuules, meidän täytyy nousta ja marssia edelleen etsiäksemme yömajaa… Aurinko menee mailleen. Minnekä päin panemme suunnan?
— Quo fata trahunt retrahuntque sequamur: menkäämme minne onnetar ohjaa! Pysähtykäämme vain kotvaksi aikaa auringonlaskua tarkkaamaan! Mikä ihana ilta! Kuinka herttaista sentään on luonnon vapaudessa oleskella!
— Keskiajan kuljeskelevain ritarien elämä mahtoi olla hupaisaa, Yrjö!
— Ainakin kauniilla säällä… Kas, nyt häipyy sen säteilevä majesteettisuus taivaanrannan alle. Oo, valtijatar, jonka edessä alttarit muinen suitsivat Persian aavikoilla ja Meksikon vuorilla!
"Oi, milloinka, oi
Sun laillasi laskea saan
Jo rantahan toivoni maan!"
No, nyt olen valmis! Eteenpäin, mars!
"Nyt riemuiten
Ja laulellen
Jo matkahan lähteä saa.
Ei huolta lie
Tie minne vie —
Meill' kaikkiall' on kotimaa."
Ystävät läksivät kunnaalta käsikkäin, ja heidän raikkaat äänensä kajahtelivat metsässä.