— Kuulkaas muori, sanoin, — vielä tiedän yhden keinon joka auttaa; minun on surko teitä ja tahdon ilmoittaa sen teille. Ottakaa kuusi pikku naulasta ja lyökää ne navetan lattiaan, mutta naulat pitää ensin loihtia.
— Kuinka se tapahtuu? kysäsi hän.
— Se on vallan helppoa… Vaaditaan vaan tyttöä, joka on alle kahdenkymmenen vuoden…
— Kelpaisikohan Stiina? Hän on vaan seitsemäntoista, sanoi eukko.
— Kelpaa; minä, toverini ja Stiina asetumme lattialle seisomaan; te emäntä ja lautamies vaari asetutte kumpikin tuolillenne, pysytte kaiken aikaa ihan hiljaa ja hymisette itseksenne:
"A, E, I, O
Lypsäköön nyt lehmät jo,
U, Y, Ä ja Ö
Vasikat älkööt nääntykö."
Stiina sanoo hokus ja ottaa naulan hampaidensa väliin, niin että kärki vain pistäikse näkyviin; minä sanon pokus ja otan naulan suuhuni hänen suustansa; toverini senjälkeen tekee kumarruksen ja sanoo filiokus, mikä on kaikista vahvin tenhosana ja vahvistaa edellisiä. Siten loihditaan kukin naula erikseen ja siinä se on koko temppu… No niin, asia oli tuota pikaa järjestetty, ja Stiina kernaasti suostui olemaan osallisena puuhassa…
— Niin, lehmien tähden, äsähti Aadolf.
— Niin tosin, lehmien ja vasikkojen tähden, sen myönnän, sillä minä olen liiaksi ujo välttääkseni, että soreat kasvoni olisivat vaikuttaneet tuohon myöntymiseen. Sävähti hän tosin punaiseksi ja oli hieman hämillään, mutta kaikki kävi toivon mukaan, ja minä sain kuin sainkin kuusi suukkoa.
— Ja minun kun oli vaikeata pidättää nauruani, kun näin äijän ja eukon istuvan ja huojuttavan päitään ja hymisevän "A, E, I, O —" j.n.e.