Yrjö ja Aadolf olivat siinä tuokiossa valmiit. He sanoivat hyvästit toisille masuunimiehille ja seurasivat Sveniä. Tosin he alussa olivat hieman nurpeillaan, sillä heidän unensa ei ollut montakaan tuntia kestänyt, eivätkä he myöskään olleet tottuneet vaatepäällä makaamaan, mutta nyreys katosi pian, sillä aamutuuli puhalteli niin raikkaana ja virkistävänä, ilma oli niin puhdas, taivas niin siintävä. Oli herttainen sunnuntaiaamu Ruotsissa. Rastas ynnä muut pienet ilman lentäväiset visertää helkyttelivät kaikkialla, kastehelmiä päilyi joka ruohonkorressa, ja nurmikot tuoksuivat niin hyvälle, vanhat kuuset lemuansa levittivät ja myös vanamot, jotka kuusten katveessa kasvoivat. Ja kun siiten päivä nousi ja kultaisen hohteensa vuorille loi, kun valot ja varjot alkoivat selvemmin näkyä ja maiseman vaihtelevat väriväikkeet käydä mehevämmiksi, niin kuinkapa ihanana ja muhoilevana levittelihenkään vaeltajain pienoinen, näköpiirin rajoittama maailma heidän edessään!
Mieli raittiina sekä herkkänä ja avoimena kaikille luonnon kauneuden vaikutuksille, povi vilvoittavan aamuilman paisuttamana kulkivat teinit edelleen. Nuorellisten toiveiden kaunotähystimessä näkivät he tulevaisuutensa uran edessään yhtä päivänpaisteisena, yhtä sulotuoksuisena kuin tie, jota he kulkivat. Ei surua, ei uhkaavia tulevaisuuden kuvia, ei mitään menneisyyden murhemuistoja.
Sven maasmestari harppaili pitkin askelin ja nyyttyänsä heilutellen teinien edellä, vaan ei sen etempänä kuin että he saattoivat pakinoida keskenään, ja pakinata kyllä piisasi. Kun lintu metsässä äännähti, tahtoi Aadolf heti tietää sen nimen, ja Sven maasmestari sekä halusi että osasi tyydyttää hänen tiedonhaluaan. Samoin kuin Dag viisas näytti hän osaavan linnunäänet tulkita ihmisten kielellä. Jos heidän tiensä kulki mökin ohi, mikä harvoin sattui, seutu kun oli vähän asuttu, tiesi hän kertoa paljon järkevätä ja huvittavaa tuvan asukkaista ja heidän vaiheistaan, elintavoista ja taloudellisista seikoista. Siten kului aika pikaisesti ja vaelluskin tuntui ratostavasti puhellessa helpolta.
Nämä kolme vaeltajaa tulivat nyt aukealle, aurinkoiselle paikalle metsän sisässä, jossa kaitainen, mutta jokseenkin syvä puro ujuili hiljaisena ja outona, työnnätellen kirkkaita laineitaan valkoisella hiekka-alustallaan, kunnes se häipyi näreiden ja petäitten keskeen.
— Kuulkaapa, pojat, sanoi Sven ja pysähtyi; — tänään on sunnuntai. Astua Herramme eteen puhtaalla sydämellä ei ole helppoa, mutta astua ihmisten eteen kasvot puhtaina senkaltaisena päivänä, on paljo helpompi. Minä tarkotan sillä, että kun kuljen sulatolta isäni taloon, niin olen tavallisesti tähän pysähtynyt ja pessyt noen päältäni. Se ei ole liikaa, semminkään kun on, kunnioittamalla sanoen, morsian joka odottaa miestä kotona.
— Onko Svenillä todellakin morsian? Onko hän kaunis? kysyi Aadolf.
— Senpähän Aadolf pian näkee, vastasi Sven, — mutta nyt kysyn, tahdotteko pojat tehdä niin kuin minä, tahdotteko peseytyä purossa?
Sitäpä Yrjö ja Aadolf juuri tahtoivatkin, sillä puron vesi oli kirkasta ja houkutteli uimaan. Sven peseytyi myötä-otetulla saippualla ja nyt nähtiin, kun noki oli huuhdottu pois, avonaiset, rehelliset ja verevät kasvot, melkoista nuoremmat kuin teinit olivat otaksuneet.
Eikä Sven läheltä katsoen voinut olla viisikolmatta vuotta vanhempi. Kun he tarpeeksi olivat nauttineet laineitten vilpoisuutta, aukasi Sven nyyttynsä, jossa hänellä oli puhdas paita ja pyhävaatteensa, tehdyt prässätystä sarasta. Nämä puettiin nyt ylle ja työpukimet käärittiin nyyttyyn ja kätkettiin pensaaseen. Sen jälkeen jatkettiin matkaa.
He tulivat nyt metsästä aukealle aholle, jossa siellä täällä kohoili hietakumpu punaisten kanervan kukkien peittämänä. Kanervikkoahoja, joilla valkovillaiset lampaat hakivat niukkaa ravintoa, vetreänvehreitä niittyjä, missä jokunen hevonen ja lehmä ruohoa pureskeli, vähäisiä peltosarkoja heijuvine ohra- ja kauralaihoineen, ja soita, joidenka mustahkoa lietettä hopeanhohtavat vilukot ja kullankellertävät keltaherukat runsaasti koristivat, vaihteli ehtimiseen, ja kauimpana tuolla kimelteli järven pinta aamuauringon valossa. Mutta järven rannalla oli punaiseksi sivuttu talo, ja sitä osotti Sven lausuen: