— Olemme, korpraali.
— Sittenpä tahdon kysyä herroilta yhtä asiaa, joka vastaa kahta: mitäs hullutuksia te, herrat, ajoitte lautamiehen emännän päähän? Tästä on hetkinen aikaa kun tapasin Olavi Perssonin, ja hän kertoi joistakin hullutuksista, joita herrat olivat lautamiehessä tehneet…
Aadolf kertoi nyt hyvin naurettavalla tavalla loihdituista naulasista. Korpraali veti hetkeksi suunsa hymyyn, mutta pudisti sen jälkeen vakaisena päätään ja lausui, samalla kun hän taas alkoi hivellä puujalkaansa:
— Pikku paroonista tuo tosin voinee tuntua lystiltä, mutta luuletteko myös että se on oikein? Onko yksioikosia ihmisiä tehtävä vielä tuhmemmiksi ja taikauskoisemmiksi kuin he ovat. Nuorten miesten, joiden on suotu lukea ja opiskella ja saada tietoja, pitäisi ennemmin koettaa auttaa ihmisiä erhetyksistään, kuin takerruttaa heitä yhä syvemmälle niihin… Se on minun ajatukseni asiasta.
Ja sitten hulautti korpraali aika savupilven piipustaan.
Yrjö ja Aadolf kävivät melko hämilleen ja typertyivät, moiset odottamattomat nuhteet kuultuaan.
— Mutta herrat ovat sittekin vain nuoria pojanhulikoita, jatkoi korpraali hilpeästi, — ja poikien suhteen ei ole pidettävä niin tarkasti väliä, jos välistä tekevätkin jonkin kepposen: se on heidän luonnossaan. Ihmisen täytyy ensinnä, jatkoi hän totisena, — käydä läpi elämän ankaran rekryyttikoulun ja kärsiä paljon iskuja, ennenkun hänestä oikea soturi varttuu.
Sven maasmestari, joka makeasti oli nauranut Aadolfin kertomukselle ja sitten keskustelun jatkuessa katsellut ikkunasta ulos, käänsihen ja lausui:
— Järvellä näkyy vene, varmaankin on Johanna sieltä tulossa.
— Hyvä on, sanoi korpraali, — haluatteko lähteä häntä vastaan järvenrantaan, minä lähden. Laitapa sinä, Inkeri, sillä välin meille vähän suuhunpantavaa. Herrat saavat tyytyä siihen mitä talossa on tarjona.