Ja Johanna, korpraalin vanhempi tytär, se sieltä tuli kuin tulikin soutaen. Reipas tyttö oli yksin veneessä ja hoiti itse airoja lujin ja tottunein käsin. Johanna palveli karjakkona patruuna Brackanderilla Hupihaittolassa. Tuosta herrastalosta korpraalin tuvalle, suoraan järven poikki, oli neljännespenikulman matka, mutta nuori neitonen ei vaivojansa valitellut, kun oli lähdettävä kotia rakkaitten omaisten ja sulhon luo, joka odotti häntä.
Kun vene läheni rantaa, nosti Johanna airot, hyppäsi maihin ja nykäsi voimakkaasti venosen puolitiehen maalle. Johannan koko olento osotti voimaa ja terveyttä. Ja kuitenkin olivat hänen kasvonsa niin hienot, hänen ihonsa niin puhdas ja hänen silmänsä niin kirkkaan siintäväiset, että monen isoisen ja ylhäisen kaunottaren olisi ollut syytä kadehtia häntä. Pienet kädet olivat kenties vähän liiaksi punaiset ja työstä kamartuneet näyttääksensä viehättäviltä salongissa — mutta Sven maasmestari piti niistä sitä enemmän.
Pienoinen perhe palasi sitten vieraineen tupaan. Sven maasmestari ojensi Johannalle pienen lemmenkukan, jonka oli löytänyt järvenrannalta ja siinä se oli kaikki mielistely mitä hänessä voitiin huomata. He astuivat rinnakkain puhumatta aivan monta sanaa, mutta heidän teeskentelemätön käytöksensä todisti tarpeeksi sitä iloa, jota he tunsivat, kun saivat nähdä ja olla toinen toisensa luona.
Semmoisia yhtymyksiä sattui aniharvoin; koska työ masuuneissa jatkuu sunnuntaisinkin, niin saattoi Sven enintäin kerran tahi pari kuukaudessa irtaantua työstä sitä varten, että kohtaisi Johannan kirkossa tahi isän tuvassa.
Istuttiin pöytään. Valkoisella liinalla oli vati potaatteja, toinen vati kaloja, jotka korpraali edellisenä päivänä oli omin käsin pyytänyt, sekä suuri tekoposliininen kannu, täynnä mitä parhainta maitoa. Leipä oli kauransekaisesta ohrasta, hyvin leivottua ja murakkaa. Sen enempiä laitoksia ei ollut, mutta kukaan ei noussut pöydästä nälkäisenä. Sen jälkeen korpraali otti postillan ja virsikirjan, pani vanhat rillit nenälleen ja luki selkeällä äänellä päivän evankeliumin ja pyysi Yrjöä sitten lukemaan saarnan.
Teinimme valtasi tunne, jommoista hänessä ennen ei ollut ollut. Näitten vilpittömän jumalanpelon ja keskinäisen rakkauden jalostuttamien luonnon-ihmisten piirissä tuntui aivan kuin raittiimpi, mutta vakavampi elo olisi hänessä liikkunut. Suloisia muistoja heräsi hänen povessaan, muistoja lapsuutensa ajoilta, kun isä ja äiti vielä elivät ja hän itse, lasna viatonna, kasvoi heidän hoidossaan vanhan tuvan katon alla. Hän luki postillata hengellä ja vakuutuksella, ja saarnamiehen yksinkertaiset sanat olivat ikäänkuin hänen omasta sydämestään kummunneita. Aineena oli ihmisen lapsensuhde Jumalaan, ja mitenkä hän tämän suhteen kautta voi sisällisellä tyyneydellä ja ilolla kestää kovimpiakin koettelemuksia, joiden edessä sen, joka omaan voimaansa luottaa, täytyy sortua.
Saarnan loputtua puristi korpraali Yrjön kättä ja kiitteli hänen kaunista ulosantiaan. Lähdettiin sitten talonisännän ehdotuksesta puutarhaan ja istuttiin penkille, jota varjosti iäkäs yksinäinen lehmus. Kaikki olivat vaiti, yksin puhelias Aadolfikin. Korpraali Brant oli miettiväisen näköinen, pisti tupakkaa piippuunsa ja sanoi vihdoin:
— Sen johdosta mitä tänä päivänä kuulimme, tulin, kuten useasti sattuu, ajatelleeksi manalle mennyttä ystävääni Stoolia, sinun isääsi ja minun vanhaa sotatoveriani, Sven. Stool palveli niinkuin minäkin Albon komppaniassa; hän oli sivusmies, sillä hänkin oli kuusi jalkaa kuusi tuumaa pitkä, kuten sinä Sven, ja minä olin hänen lähin miehensä rivissä. Olimme hyviä ystäviä sekä myötä- että vastoinkäymisissä, ja olimme aina toistemme rinnalla niin luotituiskuissa kuin marssiessa ja nuotiotulien ääressä valvottaessa. Mutta en minä nyt sitä aikonut kertoa, vaan jotakin toista. Stool oli lapsellisen harras eikä yhtenäkään iltana jättänyt rukoustaan lukematta. Rukouksensa, jonka hän oli oppinut äidiltään, ei ollut pitkä, ja hän luki sen vanhaan tapaansa, kovalla ja selkeällä äänellä, ennenkun hän laukku pään alla ja kivääri vieressään nukkui. Se oli, sanalla sanoen, tuo pieni tuttu rukous: "Mä silmän luon ylös taivaasen Ja käten yhtehen liitän; Sua, Herra, ystävä lapsien, Mä sydämestäni kiitän". Voittehan arvata, että se monen toverimme mielestä tuntui lystikkäältä, kun vanha parrakas Stool, komppanian pitkin mies, kutsui itseänsä "lapseksi", joka panee "kätensä ristiin", mutta siitä hän ei ollut niin milläänkään, sillä, kuten hän sanoi, Jumala ei mittaa ihmisiä kyynärämitalla, ja Jumalan lapsi tahtoi hän olla sittenkin, vaikka hän kuinka vanhaksi eläisi.
Korpraali vaikeni taas vähäksi aikaa ja näkyi aivankuin vaipuvan muistelmiinsa. Sven maasmestari pyyhkäsi kätensä nurjalla puolella silmiään, joihinka oli ilmaantunut kostea loiste.
Niinkuin lukija jo tietää oli Svenin isä kaatunut sodassa Venäjää vastaan. Kun korpraali Brant palasi kotiin, vei hän surusanoman Stoolin leskelle, joka viisivuotisen pojan kanssa asui mäkituvassa ja oli varsin hädänalaisessa tilassa, sillä hän oli sairas ja työhön kykenemätön. Nyt oli Brantilla itsellään vaimo ja lapset elätettävänä; oli käynyt sotaheitoksi, raihnistunut kenttäelämän vaivoista ja kieltäymyksistä eikä niinmuodoin voinut yhtä pontevasti kuin ennen hoitaa auraa ja lapiota. Mutta se ei estänyt häntä ottamasta hyljätyn lesken poikinensa hoitoonsa, ja kun Stoolin vaimo kuoli, otti hän hänen poikansa luokseen omaksi lapsekseen. Hän oli itse opettanut poikaa lukemaan ja kaikissa kohden pitänyt hänestä yhtä hellää huolta kuin omistakin lapsistaan. Kuitenkin täytyi korpraalin usein Sveniä kasvattaessaan ryhtyä ankariin keinoihin, sillä Sven oli jäykkäluontoinen poika; mutta tämä vika parani vuosien kuluttua, niin että korpraalille koitui kunniaa, iloa ja hyötyä kasvatuspojastaan. Sven oli reima ja säntillinen, taitava masuunimiehenä ja seppänä, ja hänen ansaitsemansa kuukausirahat olivat taloudenpidossa nyt suurena apuna. Soturivanhus havaitsi sydämen tyytyväisyydellä että Sven ja hänen Johannansa pitivät toisistaan; hän oli heidän vielä lapsina ollessa toiveittensa päämaaliksi ajatellut nähdä ikiunohtumattoman Stooli-ystävän pojan naimisissa Johannan kanssa.