— Korpraali Brant, sanoi Aadolf, — jos tahdotte tehdä meille suuren ilon, niin kertokaa meille jotakin sodasta!
— Kesäinen päivä on pitkä, vastasi korpraali, — ja kaiketihan jäätte meille huomiseen. Meillä on niinmuodoin kylliksi aikaa kertoella sotajuttuja…
— Missä Stool kaatui? kysyi Aadolf, joka tahtoi saada ukkoa heti purkamaan sanasommeloaan.
— Se oli Helsingin lähellä, sanoi korpraali kevyeen huoaten. — Siellä olivat kronobergiläiset mukana, jatkoi hän, ojentaen suoraksi vartalonsa ja hänen silmänsä sälähtelivät. — Tiedätte historiasta, pojat, että kronobergiläisistä senpäiväisen työnsä tähden tuli Ruotsin sotajoukon ensimäinen rykmentti ja saivat kuninkaan kaartin arvon. Lagerbring komensi ruotsalaisia joukkoja. Venäläisiä oli kahta vertaa enemmän kuin meitä, mutta me pidimme urheasti puoliamme kokonaista kaksi päivää. Mutta sitten tuli Kustaa Aadolf ja määräsi toisen päällikön, ja siitä syntyi häiriötä; käskyjä ja vastakäskyjä annettiin ehtimiseen, ja koko ylempi päällystö tuli aivankuin pyörälle päästään. Mihin hyvänsä onneton kuningas ryhtyi, kaikki meni nurinnarin, ja niin kävi nytkin. Jos vain olisimme saaneet jatkaa niinkuin olimme alkaneet, niin olisimme paukuttaneet venäläiset huuthelkkariin. Mutta sitte annettiin yhtäkkiä käsky, että meidän tuli astua takasin laivoihin. Enpä huoli sanoa, mitä me alhaiset sotamiehet ajattelimme ja tunsimme kun tuo käsky tuli tiedoksi. Moni itki mielikarvauttaan, toiset mutisivat kovia ja ehkenpä oikeudettomiakin sanoja kuningasta ja korkeampia päälliköitä vastaan. Mutta kun me kronobergiläiset saimme tietää, että meidän oli määrä suojella muita joukkoja niiden astuessa laivoihin, ilostuimme siitä kuin lapset. Venäläiset, jotka sitä ennen olivat pysyneet melko matkan päässä, astuivat nyt pelkäämättä esiin ja alkoivat ampua ja jyrytä aivan vimmatusti. Me annoimme jymäkästi vastaan. Moni urhea mies ja kelpo toveri sai niinä hetkinä heittää henkensä. Mutta venäläiset kävivät yhä tunkeilevimmiksi; edessänsä näkivät he vain pienen joukon, sillä toiset rykmentit olivat jo suurimmaksi osaksi laivoissa. Tuossa vähäisessä joukossa olimme juuri me kronobergiläiset, ja meistä riippui nyt kokonaan pienen sotajoukkomme ja Ruotsin kunnian pelastus. Saimme käskyn tarttua painettiin ja torjua venäläiset takasin. Hei, mikä elämä ja hyörinä siitä syntyi! Meillä oli urhakkoja ja reippaita upseereja, kapteeneja, jotka olivat meidän kanssamme eläneet ruodulla ja joita me rakastimme kuin isiämme. Moisten upseerien keralla menee kuoloon niinkuin tanssiin ikään. Me alhaiset sotamiehet tahdoimme heti lähteä odottamatta komentosanaa, mutta Ulfsax ja Rappe, Bergman, Lindberg ja Aminoff eivät hekään olleet myöhäisiä. He asettuivat rintaman eteen, ja joukko lähti liikkeelle hurraa-huutoja kajahutellen. Venäläisten ensimäinen rivi seisoi hiljaa painetit sojossa, kunnes teräspiikit kävivät ristiin, mutta silloin hyökkäsimme heidän niskaansa, pistimme tahi kolhimme kiväärinperillä, niin että ryssät kierivät maassa kuin keilat. Venäläisten toinen linja ei jäänyt meitä odottamaan, vaan lähti käpälämäkeen. Heidän olisi muuten käynyt samoin… Mutta meiltä jäi monta miestä paikalle, niiden joukossa ystävämme Stool. Hän oli minun rinnallani, ja ensimäisen venäläisen, jonka rynnätessämme näin kaatuvan, tuhosi Stoolin kiväärinperä. Mutta tuskin olivat venäläiset karussa kun häneen luoti sattui. Hän vaipui maahan; minä nakkasin kiväärin kädestäni nostaakseni hänet ja kantaakseni hänet linjan taa, mutta hän sanoi: "Hakkaa sinä venäläisiä, Brant, äläkä välitä minusta; minä kuolen kohta. Terveisiä kotiin". Ja niin ummisti hän silmänsä… panin käteni hänen sydämelleen, käsi tuli vereen… luoti oli osannut oikeaan paikkaan… Stool oli paras ystäväni; minusta tuntui senjälkeen tyhjältä ja ikävältä rintamassa olo, kun hän ei ollut enää vierelläni, sillä me olimme, hän ja minä, niinkuin vanhat hevoset, jotka kauan ovat yhdessä vetäneet. Mutta en minä siltä oikeittain surrut, sillä Stoolia kohtasi kaunis kuolo… hän kaatui isänmaan, Ruotsin eteen, pojat… ja minä luotan vahvasti siihen, että hän on autuas.
Puhe kääntyi sitten muihin seikkoihin ja tulivat teinit muun muassa tietämään, että torppa, jota korpraali piti arennilla, oli Hupihaittolan patruunan Brackanderin hallussa. Korpraali Brant oli monen monta vuotta, jo paljoa ennemmin kuin Brackander sanotun maatilan osti, asunut tuolla pienellä tiluksella. Brackander oli kuitenkin viime vuosina melkoisesti korottanut vuokrasummaa. Monista Sven maasmestarin sivumennen suhkaamista lauseista, joita korpraali silminnähtävästi ei hyväksynyt, päättivät teinit, ettei Svenillä enemmän kuin kellään muullakaan alustalaisella ollut syytä pitää patruuna Brackanderista. Sven kertoi muun lomassa iloisen näköisenä, että hänen toimensa patruuna Brackanderin sulaton johtajana, johon hän kontrahdin kautta oli määräajaksi sitoutunut, muutaman kuukauden kuluttua loppuisi; senjälkeen aikoi Sven perustaa pajan, tehdä työtä omintakein ja viettää häät Johannan kanssa.
Teinit viipyivät korpraali Brantin luona seuraavaan aamuun. Mutta iltasella jo sanoivat he jäähyväiset Sven maasmestarille ja Johannalle, näiden kun kummankaan erilaisten tehtäviensä vuoksi ei sopinut olla yötä kotona.
Ja kun aamu tuli pudistivat Yrjö ja Aadolf sydämellisesti Brantin, hänen vaimonsa ja pikku Inkerin kättä ja lähtivät edelleen kulkemaan. Mutta koko vaelluksensa aikana eivät he mielestänsä olleet niin hupaista päivää viettäneet, kuin äsken korpraalin talossa. Aadolf huomasi seuraavina päivinä, että Yrjö mielellään puheli Inkeristä, ja laski paljon pilaa hänen kanssansa siitä.
Jätämme nyt kuitenkin teinit oman onnensa nojaan. Kertomuksen jatkuessa tapaamme heidät vielä. Ja nyt pyyhkäsemme järven poikki, suorinta tietä Hupihaittolaan, tutustuaksemme pikimmältänsä sen isäntään, patruuna Brackanderiin.
IV.
Patruuna Brackander.