Muutamia päiviä senjälkeen kun teinit vierailivat korpraalin luona, näemme patruuna Nikolaus Brackanderin kävelevän eestaas pitkin askelin konttoorihuoneessaan. Patruuna Nikolaus Brackander on pieni kasvultaan, mutta hyvin ruumiikas ja harteva, pitää ylöskammattua pystytukkaa, käy kädet ristissä selän takana sekä jalat hyvin ulospäin niinkuin tanssimestari seitsemänneltätoista sataluvulta, ja sylkäsee suoraan eteensä. Mitä muuten hänen ulkomuotoonsa tulee, tahdomme mainita, että patruunan helmaystävä, kruununnimismies Spökvist, kunniasanallansa oli vakuuttanut että hän (Brackander) on hämmästyttävässä määrässä Napoleon I:n näköinen. Lisäämme vain, että herra Spökvistin arvostelu perustui erääseen tuota suurta keisaria esittävään puupiirrokseen, joka oli tehty J.P. Lundströmillä Jönköpingissä.
Konttoorina on pimeä huone, ja siinä paraimpia huonekaluja kirjoituspöytä, joka on täynnä karttapaperiasiakirjoja, piippuhylly ja seinäkaappi, — viimemainittu patruuna Brackanderin erityinen kotirohtola, sisältävä suuren joukon pulloja, joiden kylkilipuissa luetaan: "Punssia", "Aarrakkia", "Rommia" ja "Konjakkia". Seinät on ripustettu täyteen ruoskia jos jonkinlaisia ja suuruisia, kainostelevasta jouhipiiskasta alkaen, jolla kyytimies hosuu voipunutta kaakkiansa, ja aina upikoreaan tallimestarin piiskaan asti. Asia on nähkääs niin, että patruuna Brackander rakastaa hullunkiihkoisesti ruoskia; ei se sentään ole niin yksipuolista tuo kiihko, ettei se myöskin käsittäisi ratsuruoskia, joita on sangen runsas varasto.
Unhotimme huonekalujen joukosta mainita patruuna Brackanderin kirjahyllyn; älköön kukaan silti syyttäkö meitä puuttuvasta arvonannosta tiedettä ja kirjallisuutta kohtaan. — Sanotulla hyllyllä löytyy kirja hevosten taudeista, lainopillinen käsikirja, kirjekaavio, korkolaskutaulu, ja vielä valtiokalenteri (Nordstjärne- ja Vaasa-tähdistön ritariluettelon kohdalta hyvin kulunut), sekä muutamia Paul de Kock'in romaaneja.
Paitsi patruuna Brackanderin ruoskakiihkoa on toiseksi hänen luonteensa tunnusmerkkinä käräjöimiskiihko ja kolmanneksi ryöstöhuutokauppa-kiihko. Missä patruuna vain sopimustensa varjolla keksi vähintäkin syytä riidan alkamiseen, hetikohta oli hänellä hakemus-, kanne- ja valituskirjat valmiina esiintuotavaksi asianmukaiseen tahi -muattomaan oikeuteen. Tämä kiihko johtui kaiken todennäköisyyden mukaan jalosta pyrkimyksestä saattaa lainkäyttö yhä täydellisemmäksi ja antaa lakimiehille hyödyllistä tointa. Kolmas eli ryöstöhuutokauppojen kiihko johtui yhtä todennähtävästi kaikkien suurten sielujen synnynnäisestä taipumuksesta siihen, mikä elämässä on traagillista ja parempaa sisältöä aiheuttavaa. Patruunan mieltymys moisiin toimituksiin oli siihen määrään kehittynyt, ettei hän yksinomaan vain ollut läsnä kaikissa hänen alustalaistensa luona tuhkatiheään sattuvissa ryöstöhuutokaupoissa, vaan ajeli useasti pitkiä matkoja, kruununnimismies Spökvist mukanaan, nähdäksensä senlaatuisia näytelmiä.
Viime aikoina oli patruuna Nikolaus Brackander joutunut vielä neljännenkin kiihkon uhriksi. Ja kuitenkaan ei patruuna Brackander itsessään ollut mikään kiihkoilija, vaan päin vastoin kaikista "käytännöllisimpiä" ihmisiä, joihin yhdeksännentoista vuosisadan aurinko on paistanut! Kummallisia ristiriitoja ihmiselämässä!
Neljäs kiihko oli se, että patruuna Brackander tahtoi "per fas et nefas" [millä keinoin hyvänsä. Suom.] ottaa itsellensä vaimon. Hän oli nyt neljänkymmenenkahden vuoden iässä, miehuutensa kukkeimmillaan ollessa, suuttunut vanhanpojan eloon ja päättänyt avioliittonsa kautta tehdä jonkun Eevan tyttäristä onnelliseksi. Ja kukahan nainen voisi vastustaa miestä, joka hiuskarvalleen on suuren Napoleonin näköinen ja sen lisäksi omistaa herraskartanoita, masuuneja, kankirautapajoja ja suunnattomia pääomia, luotetuimpiin käsiin sijoitettuina?
Patruuna Brackander tunsi oman arvonsa; kaikessa kainoudessaan tiesi hän olevansa vastustamaton, varsinkin jos hän tahtoi saada tytön pauloihinsa; mutta hänpä juuri pelkäsikin, että tytöt tahtoivat saada hänet pauloihinsa. Kysymys olikin nyt: kenenkä hän tuon suunnattoman naistulvan joukosta valitsisi elämänsä kumppaniksi?
Tätä kysymystä hän juuri nyt parhaallaan pohtii mitellessänsä, niinkuin mainitsimme, pitkin askelin konttoorin lattiata.
Patruunan sydän ei ollut harkko- eikä kankiraudasta, kaukana siitä; se oli pehmoinen lihas, jonka Amorin jousen nuoli saattoi helposti lävistää. Tällä sydämellä oli salaisuuksia — salaisuuksia, joista kaikki viisi maanosaa olisivat hämmästyneet, jos ne vain olisivat tulleet tiedoksi. Ajatelkaahan: rikas ruukin patruuna, Napoleonin ilmetty kuva, Vaasa-tähdistön ehdokas, Nikolaus Brackander rakastunut — kauhea totuus! — karjapiikaansa!
Semmoinen oli asianlaita: Brackander oli rakastunut Johanna Brantiin, korpraalin tyttäreen!! Mutta tuo rakkaus oli tyyntä ja hillittyä, sillä suurissa sieluissa voivat jotkut kiihkot tosin herätä, mutta niitä hillitään ja pidetään tarpeellisessa kurissa. Käytännöllisen Brackanderin rakkaudellakin oli käytännöllinen suunta sekä, kun oli kysymys karjakoista, jonkinlainen pyrkimys kohoomaan tyhjiä, haaveilevain idealistien keksimiä muotoseikkoja, kuten vihkimystä, avioliittokontrahtia ja papillista siunausta ylemmä. Mutta Johannan koko olennossa ja ennen kaikkea hänen kirkasten silmiensä puhtoisessa katseessa oli joku käytännölliselle järjelle käsittämätön voima, joka piti patruunan asianmukaisen matkan päässä ja saattoi jokaisen sanan, joka olisi voinut ilmaista hänen tunteensa, tyrehtymään hänen huulilleen. Hänen sydämensä heikkoutta ei ilmaissut mikään, elleihän se, että hän Johannan tultua Hupihaittolaan antautui erinäisellä huolella karjansa hoitamiseen ja hääräili härkiensä, lehmiensä ja hiehojensa luona paljoa ahkerammin kuin ennen.