— Se on naurettavaa… se on hassua, mutisi hän ja seisahtui äkisti kotiapteekkinsa eteen, josta hän valmisti itselleen sydäntä virvoittavan juoman konjakista ja vesitilkkasesta; — se on ihan riivattua! Minä, Brackander, ruukinpatruuna, tuumin mennä naimisiin karjapiikani kanssa?… Olenko todella niin tuuminut?… Niin, semmoinen houkkahan olen! Häpeän itseäni! Brackander, Brackander! mikä sinusta tulee? Tähän asti on sun meneminen, vaan ei etemmäs!
Hän otti aika kulauksen grogia ja jatkoi astumistaan, mutisten katkonaisia lauseita ja sylkäisten suoraan eteensä. Nyt pysähtyi hän äkkinäisen mielijohteen valloissa ja soittaa kilahutti.
Renki näyttäytyi ovessa.
— Svalgren, sanoi patruuna, — valjasta heti holsteinilainen hevoseni kiessien eteen. Ota paraimmat silat, mitä tallissa on, ja hankaa niitä että ne välkkyvät kuin aurinko. Pukeudu sitten punapäärmeiseen, kiiltonappiseen livreijaasi, jonka vasta sait, tiedäthän.
— Tiedän, armollinen patruuna.
— Ja pian… muuten saat selkääsi.
— Tiedän, armollinen patruuna.
Palvelija, jolla sivumennen sanottuna oli liukastelevat, kettumaiset kasvot, katosi, ja patruuna alkoi pyntätä päälleen. Hän pukeutui kiiltonahkaisiin saappaisiin, mustaan hännystakkiin, valkoiseen kaulahuiviin ja tapulinkorkuiseen juhlahattuun, sekä valoi koko pullon makassar-öljyä pystytukkansa pehmitteeksi.
Sen jälkeen tarkasteli hän itseänsä peilissä — ja huokasi. Huokaus koski pois ajettua poskipartaa. Patruunan kasvoja kaunistivat näet ennen naisia voimakkaasti viekoittelevat poskiparrat — ne olivat hänen lemmityisiään, hänen lohdutuksensa elämän synkkinä hetkinä — mutta sittenkun nimismies Spökvist oli selittänyt, että Napoleon ei pitänyt poskipartoja, hävisivät eräänä hyvänä päivänä nämä kasvillisuuden ihme-ilmiöt taiteellisen kylänparturin tuhoisan aseen uhreina. Mutta mitäpä ei suuri sielu uhraisi aatteelle!
Kun patruuna filosoofillisella syvämielisyydellä oli harkinnut, kummanko sadoista ruoskistansa valitseisi, päätti hän viimein ottaa aimo nahkaruoskan hopeahelaisella varrella, nousi kiesseihin ja lyödä läiskähytti hevosta. Päivä paistoi kirkkaista siloista ja sävähteli palvelija Svalgrenin suurista messinkinapeista, uljaan hevon harja hulmuili tuulessa ja korkeana kuin Jupiter jymyjumala tahi ainakin kuin Neero olympolaisissa kilpa-ajoissa, nojailihe patruuna Brackander majesteetillisena taaksepäin kiesseissä ja kiiti maantietä edelleen pölypilvien keskellä.