Mitä varten hän matkusti? Sepä tärkeä kysymys, jota koko maailman olisi tullut mielenkiinnolla seurata!…
Olemme maininneet että patruuna Brackander oli suuri, rauhainen, monipuolinen tuonne. Älköön siis luultako, että patruunan mieltymys Johanna Brantiin esti tuumimasta aviokumppania muualtakin päin, kotoa kauempaa. Hänen naapureittensa joukossa oli muuan aatelismies, jolla oli ainoa kaunis ja rakastettava tytär. Aatelismies oli köyhä, mutta läheistä sukua läänin korkeimmille ylimyksille ja vaikuttaville magnaateille. Ja vaikka Brackander tavan takaa sanoi syvästi halveksivansa kaikkia, mikä aatelia tai aateliutta oli, oli hän kuitenkin sisimmässään sen hartaimpia ihailijoita ja olisi mielellään antanut yhden masuuneistaan, saadakseen istunto- ja sananvallan ritarihuoneessa nimellä Brackhjelm, Bracksköld, Brackhjärta, Brackhufvud tahi muuta senlaista. Olihan Brackander tosin mahtava mies, ja monen otsa kumartui maahan rikkaan rautapatruunan edessä, missä hän vain liikkui, mutta hän oli kuitenkin mielikarvaudekseen huomannut, että häntä eräissä piireissä kohdeltiin selvästi halveksumalla. Hän tahtoi nyt, menemällä avioliittoon edellä mainitun köyhän, mutta korkeasukuisen neidon kanssa, hankkia itselleen tuttavuutta ylimyspiireissä, päästäksensä seuraelämässä siihen sijaan, joka hänelle oikeittain kuului. Sitäpaitsi oli hän vähin yritellyt tuumia millähän tavalla se Vaasan, tahi mieluummin vielä Nordstjärnan ritaritähti saataisiin rinnalle kimottamaan — ja nämähän olivat tuumia, joita moisen lempiliiton välttämättä täytyi edistää. Ettei tytön tahi hänen vanhempiensa puolelta mitään esteitä kohtaisi, siitä hän oli varma, hän odotti päinvastoin, että vanhemmat kiittäisivät häntä silmät ilokyynelissä ja että tyttö ihastuksissaan menisi tainnuksiin.
Puolentoista tunnin kuluttua vierivät kiessit Hupihaittolan pihaan takasin. Holsteinilainen raudikko oli hiessä ja kuohassa, patruunan kasvot hehkuivat kiukusta ja raivosta. Hän antoi Svalgrenille korvapuustin siitä, ettei tämä kyllin sukkelasti saanut jalkapolstaa alas, potkasi talonkoiraa, joka häntäänsä hieputellen tuli isäntäänsä vastaan, ja suisti konttooriinsa. Uskomaton tapaus — ilmaus ihmiskunnan aikakirjoissa! Brackander oli saanut rukkaset!… Nuori neitonen oli kohteliaasti, mutta jyrkästi kieltäen vastannut! Hän oli kieltäytynyt masuuneista ja kankirautapajoista ja ilosta rakastettavan rautapatruunan sivulla! Oo nainen, nainen!
Kaksi päivää senjälkeen tuli kruununnimismies Spökvistille kirjallinen kutsu saapua ystävä Brackanderin luo. Me näemme noiden toisiinsa mukautuvain sielujen maallisine verhoineen istuvan, nimismiehen sohvassa ja ruukinpatruunan keinutuolissa, ja heidän välillään pöydän, johon on säälittynä kaikki jalon totijuoman valmistamiseen tarvittavat ainekset.
Nimismies Spökvist on keski-ikäinen mies ja kasvot hänellä tuommoiset guttaperkkanaaman kaltaiset, että kun niitä sormillaan vähänkään likistää, niin ne voivat venyä sekä pituudelleen että leveydelleen sekä virnistellä jos jollaisissakin eri vivahteissa. Kun tämä naama joskus saa armon näyttäytyä maaherran edessä, niin se vetäytyy ryppyihin, jotka ilmaisevat taivaallista kunnioitusta, ylevää alamaisuutta; joka juonteessa on selvästi luettavana: vaieta, kärsiä ja kuolla! Alemman esimiehen, esimerkiksi kruununvoudin edessä, nämä rypyt tulevat vähemmin jyrkiksi; niistä puhuu alamaisuus, mutta johonkin määrin kunnioittavaan tuttavallisuuteen yhtyneenä. Vertaisten ja hyvien ystävien parissa on samoilla kasvoilla suopeuden, leikillisyyden ja hullunkurisuuden leima. Talonpoikain edessä paneutuvat ne juhlallisiin virkavaltaisiin ryppyihin, joita alava hymyily ainoastaan joskus lauhentaa, jos niikseen että talonpojalla on vähintäin puoli kontua. Torpparien edessä näyttävät nämä kasvot sfinksiltä, selittämättömältä, kivettyneeltä arvoitukselta. Mutta ryöstöhuutokaupoissa loistaa niistä ilomielisyys ja onni. Nimismies Spökvist on silloin oikeilla tulillaan… huutokauppapäivät ovat hänen elämänsä hauskimpia. Vakautuaksensa siitä täytyisi itsensä nähdä hänet vasara kädessä ja kuulla hänen neronleimahtelevia, sukkelia, hassunkurisia huomautuksiaan jokaisesta esineestä, jota hän näyttelee ja tarjoilee huutokaupassa läsnäolevalle yleisölle.
— Niin, sanoi Brackander ja laski kiivaasti totilasin pöydälle, — he saavat nähdä, ketä he ovat loukanneet. Minä laadin loistavan koston heille, veli Spökvist.
— Kostosi tulee olemaan parasta laatuaan, niinkuin tämä sokuri, huomautti Spökvist sekottaen samalla uutta totia, — mutta salli minun sanoa: tuumasi ei ole uusi. Napoleon…
— Napoleon, sanotko niin?
— Niin, Napoleon kosi, kuten historia kertoo, erästä prinsessaa, joka muistaakseni oli Unkarista. Yhtä kaikki, prinsessa oli yhtä ylänenäinen kuin sinunkin ryökkinäsi ja vastasi jyrkästi kieltäen. Mutta mitäs luulet Napoleonin tekevän, veli Brackander? Ei mennyt viikkoakaan siitä kun hän sai rukkaset, niin nai hän Josefiinan, joka oli hänen kamarineitsyensä… tahi… luulemma… hänen karjapiikansa. Se synnytti selkkauksia hoveissa, kun näille saapui siitä tieto. Unkarin prinsessa kuoli siinä paikassa mielikarvaudesta; se koski häntä mukamas sydämeen, että karjapiialle noin yhtäkkiä annettiin se arvo, joka vastikään oli tarjona prinsessalle itselleen. Mutta kaikkien kuningattarien, keisarinnojen, ruhtinattarien ja herttuattarien, mitäpä paavin rouvankin päälle päätteeksi oli pakko suosia ja kursailla entisen karjapiian edessä, Missä hän kulki, siellä täytyi kahdeksan kuningattaren käydä jälestä kantaen hänen laahustaan. Mutta kaunis se Josefiina olikin, sitä ei käy kieltäminen.
— Siinä Napoleon teki hyvin, lausui Brackander; — päätökseni on peruuttamaton: minä teen samoin. On se kaiveleva tuota ylhäistä roskaväkeä ihan sydänjuuria myöten kun kuulevat, että annan heidän naimahaluisen tyttärensä olla hiidenhinkalossa ja valitsen Johanna Brantin ruukinemännäkseni. Kreivittäret, vapaaherrattaret ja armot, jotka tyttäriänsä varten ovat minua ja omaisuuttani urkkineet ja haparoineet, saavat seista siinä pitkin nenin. Ja hän, hävitön, joka uskalsi kieltäytyä minulle tulemasta…