— Poika parka, sanoi hän, — virkani surullinen velvollisuus on vangita sinut. Älä tee vastarintaa, ystäväni, sillä jos kohta sinä tällä kertaa voisit tavattomilla ruumiinvoimillasi päästä valloillesi, niin oikeuden käsi sinut varhemmin taikka myöhemmin kuitenkin saavuttaa. Ajattele myös mitä siitä lähtee, jos asettuu vastarintaan kruunun palvelijata vastaan hänen virkaansa toimittaessaan. Jos vihamielisessä tarkotuksessa kosket minuun sormellakaan, niin saat, rikoskaaren kahdeksannentoista luvun mukaan, sovittaa sen kahdensadan taalerin sakolla tahi, ellet kykene maksamaan, kahdeksankolmatta vuorokauden vesileipävankeudella… Niinpä siis, jatkoi Spökvist, ottaen Svalgrenin kädestä käsiraudat; — niinpä siis huomaat, että vastustus vaan pahentaa asiata. Muuten voinen tuttavuuden kauppaan ja tyynnyttääkseni sydäntäsi sanoa (samalla Spökvist alensi äänensä kuiskaavaksi), että pääset, kun kaikki otetaan lukuun, kahdeksallatoista parilla raippoja kahdenneljättä sijasta, koska rikkomuksesi oikeittain on tapahtunutkin "pikaistuksissa"… Hyvät ystävät (Spökvist korotti taas äänensä ja kääntyi porstuvassa kokoontuneihin kuulijoihin, ja näpelöi sillävälin yhä käsirautoja kuntoon), tämä esimerkki silmäinne edessä on teille varoituksena siitä, kuinka käy kun palvelija nousee isäntäänsä vastaan. Pitäkää se alati tuoreessa muistissanne.
Rengit puukkivat toisiansa kylkeen ja piileilivät toinen toisensa selän taakse salatakseen, minkälaisen vaikutuksen Spökvistin saarna oli heihin tehnyt. Joku joukosta näytti huolestuneelta, mutta näiden oli ainoastaan surko Sveniä.
— Ojenna tänne kätesi! sanoi Spökvist tälle. Svenin havahduttivat nämä sanat aivankuin unesta.
— Minä huomaan mistä kysymys on, sanoi hän kolkosti, — vaan älkää luulko, että minä vapaaehtoisesti antaun sidottavaksi ja raahattavaksi kaakinpuuhun. Älkää pyrkikö lähentelemään käsirautojen kanssa; siitä ei tule mitään. Ennemmin kuolen, kuin antaudun häpeään.
— Kas niin, poika, olepas rohkea! Kädet tänne! sanoi nimismies ja tarttui Sveniin.
Sven töyttäsi kruununpalvelijan takasin, pani hatun päähänsä ja virkkoi:
— Hyvästi patruuna! Kiitoksia tästä erästä! Minua ette enää näe koskaan… Pois tieltä, hyvät ihmiset! Joka uskaltaa käydä minuun käsiksi, syyttäköön itseään.
Ja niin poistui hän huoneesta ja astui vastusta kokematta joukon läpi.
Heti kun Brackander ja Spökvist olivat hämmästyksestä toipuneet, huusivat molemmat yhdestä suusta:
— Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni hänet! Älkää päästäkö häntä karkuun! Jälestä rientäkää, sen lurjukset.