— Kyllä, kyllä, armollinen patruuna! Kyllä, kyllä, herra nimismies! huusivat rengit ja juoksivat toinen toisensa kumoon rappusissa teeskennellyssä innossaan täyttää herrain käskyn. Tultuansa pihalle luikkasivat he, huutaen ja hoilaten, kaikille tahoille, paitsi sille, minne näkivät Svenin verkalleen ja vakavin askelin poistuvan.
VIII.
Kotoa pois.
Edellisessä luvussa kerrottu kohtaus oli sattunut Johannan käydessä isänsä luona kotona.
Huumautuneena ja kykenemättä ajattelemaan yhtä selvää ajatusta lähti Sven herrastalosta ja meni, ei tiennyt minne. Hänen sydämessään peuhtoivat tunteet sekaisin, kuni aallot myrskyn myllertämällä merellä; harmi ja mielikarvaus kärsimästään häpeällisestä kohtelusta, synkät aavistukset, ahdistus ja surumielisyys paisuttivat hänen sydäntänsä tahi puristivat sitä kokoon. Siten kuljeskeli hän kauan, tuskin omaa itseänsä tajuten ja nostamatta maahan luotua katsettaan. Kun hän vihdoinkin tuli jälleen tuntoihinsa ja silmäili ympärilleen, oli hän syvällä metsän keskellä, ja yötaivas hiljaisine tähtijoukkoineen kaareili hänen päänsä päällä. Väsyneenä heitäiksen hän näreen juurelle ja koki pitää ajatuksiaan koossa miettiäkseen tyynesti asemaansa ja päättääksensä mitä olisi tehtävä.
— Olenko todellakin tehnyt itseni syypääksi rikkomukseen? ajatteli hän itsekseen; — enkös hillinnyt mieltäni, vaikka he mitä julkeimmalla tavalla ärsyttivät minua? He syyttivät minua varkaudesta ja pilkkasivat kasvatusisääni jumalanpelkonsa tähden ja kutsuivat häntäkin sekä oikeata isääni varkaiksi… kun sitä ajattelen, niin oikein sisuni kuohuilee… tahtoisin kuristaa heidät, katalat… Epäilty syylliseksi varkauteen! sehän on kauheata! En koskaan voi kestää sitä häpeätä… ja vielä tahtovat he minut vangita ja tuomita raippapatsaaseen häväistäksensä minut kaikiksi ajoiksi ja antaaksensa kasvatusvanhempieni kuolla suruun ja epätoivoon. Mutta voiko patruuna sen tehdä? Hänhän on rikkonut minua, vaan en minä häntä vastaan! Saako isäntä rankaisematta solvaista ja pahoin kohdella palvelijaansa ja riistää häneltä kunnian ja maineen? Ei, semmoinen ei saata oikeus maassamme olla; jumalatonta olisi ajatellakin sitä.
Mutta samassa muisti Sven, että patruuna ja moni hänen arvoisensa isäntä tosiaankin lain avulla olivat syösseet viattomia palvelijoita, joita Sven tunsi, samaan turmion kuiluun, kuin nyt avautui nuorukaisen itsensä eteen. Se oli siis mahdollista, mitä Sven niinkauan kuin suinkin tahtoi epäillä. Olihan mahdollista, jopa todenmukaistakin, että nimismies ja hänen apulaisensa ajaisivat Sveniä kuni järjetöntä eläintä, siksi kuin saisivat hänet kiinni, salpaisivat vankeuteen ja veisivät oikeuden eteen, jossa Svenin vakuutusta myöten syytteenalaisen palvelijan ei olisi mitään oikeutta odotettavana. Pitäisikö hänen paeta? Ehkä, sitä hän hetkisen mietti, mutta sitten tuli hän ajatelleeksi kasvatusvanhempiaan, joiden vanhuuden tukena hän oli ja joita kohtaan hänellä oli pyhiä velvollisuuksia täytettävänä; hän ajatteli myös Johannaa, ja, ollen katkeran, epätoivoisen mielialan vallassa, kiusasi hän nyt itseään sillä väärällä luulolla, että tyttö kenties ei olisikaan haluton saamaan patruunan miehekseen köyhän masuunirengin sijaan. Ja mikä oli vielä pahempi: saattoiko Sven enää edes toivoakaan Johannaa vaimokseen sittenkun häntä oli luultu varkaaksi ja häpeällisen ruumiinrangaistuksen kautta halvennettu omaistensa ja kaikkein ihmisten silmissä?
Moiset ajatukset tunkeilivat toinen toisensa sijaan sekaisin ja hämmentyneinä. Sven ei kyennyt ratkaisevaa päätöstä tekemään; hänen päänsä painui rintaan ja hänen nyrkkinsä puristuivat kouristuksen tapaisella voimalla, aivankuin olisi hän käsivoimin tahtonut murtaa kaikki ne näkymättömät paulat, joihin pahuus ja ilkeys olivat hänet kietoneet. Olisipa patruuna Brackander vaan ollut sillä hetkellä onnettoman ja tuimistuneen nuorukaisen vallassa, niin voi heitä kumpaakin! Vaan eipä… ennenkun Sven olisi kerinnyt seurata loukatun sydämensä vihan ääntä, olisi aivan varmasti joku toinen korkeampi, alkuperäiselle luonnollemme outo voima kytkenyt hänen kostavan kätensä, ja jos patruuna olisi ojentanut Svenille kätensä ja lausunut yhdenkään sovinnollisen sanan, olisi Sven liikutetuin mielin antanut kaikki anteeksi, sillä semmoinen oli korpraali Brantin kasvatuspojan sydämenlaatu.
Sven saattoi jäntereidensä herpoutumatta tehdä työtä moukarilla aamusta iltaan, mutta moisiin sieluntaisteluihin hän ei ollut tottunut; hän tunsi olevansa väsynyt ja riutunut ja vaipui vihdoin rauhattomaan, pahojen unien rasittamaan horrokseen, istuissaan vanhan kuusen juurella, jonka nuokkuvien oksien läpi tähdet ystävällisen lempeästi kimottivat, ikäänkuin tahtoen lohduttaa häntä ja sanoa, että maalliset surut, yksin vaikeimmatkin, ovat vain ohimenevää myrskyä, jonka jälkeen varhemmin tahi myöhemmin ei ainoatakaan jälkeä ole näkyvä tyyntyneen sydämen pinnalla.
Sven heräsi lintujen iloiseen aamuviserrykseen. Hän toivoi olevansa joku noista siivekkäistä olennoista, jotka Luojan sinitaivaan alla viettävät elämänsä lempien, laulaen ja pitäen rakasta huolta poikasistaan. Mutta eihän yksikään varpunen putoa Jumalan tahdotta ja onhan Hän päämme hiuksetkin lukenut — sitä tuli nyt Sven ajatelleeksi, ja tämä ajatus se antoi hänelle voimaa. Hän päätti lähteä korpraalin luo saamaan neuvoa ja sitten taas palata työhönsä masuunille. Hyvin tuntien metsän harhapolut lähti hän lyhyintä tietä ja näki kohtasillään järven laineiden läikkyvän kuusten ja petäitten välistä. Oli kaunista katsella kuinka järven pinta siellä täällä loisti aamuauringon kullasta, mutta toisin paikoin oli vielä verhoutuneena köykäiseen, läpikuultavan pitsihunnun tapaiseen sumuun, joka vähitellen kohosi ja haihtui puhtoiseen sini-ilmaan. Mutta ainoastaan tyynimielinen voi nauttia luonnon kauneudesta; onnettoman silmää ei ihastuta taivaan sini, nurmien vihervyys ja salojen vaihteleva komeus. Muun luomakunnan tyyneys ja sopusointuisuus on masentavana vastakohtana hänen omalle nuloudelleen; hän tuntee olevansa luonnon ulkopuolelle suljettu olento, itsetietoisuutensa kautta tuomittu elämään tykkänään toisessa, henkisten ristiriitain, ajatusten, tunteiden ja kiihkojen näkymättömässä maailmassa.