Sven näki tutun, kauniiksi punatun tuvan, jonka savutorvesta vaaleanharmaa savupatsas kieriskeli tyyneeseen ilmaan. Ennenkun astui sisään meni hän alas venevalkamaan ja pesi kasvonsa kylmässä järvivedessä hävittääkseen kyyneltensä jäljet sekä näyttääksensä reippaammalta. Sen jälkeen meni hän sisään.
Kersti muori seisoi lieden ääressä hämmennellen pataa. Muita ei näkynyt ketään, sillä Inkeri oli mennyt navettaan lehmän lypsäntään ja päästämään lampaat laitumelle.
Kersti käännähtihen ja kysyi, miksi Sven oli tullut näin tavattomaan aikaan. Eukon katsannossa ja äänessä, jolla hän kysymyksen lausui, ei ilmennyt sitä iloisuutta ja herttaisuutta, jota kasvatuspoika aina muulloin oli tottunut erottamaan.
— Minä tahdon puhua isän kanssa, vastasi Sven.
Kersti jutteli nyt harvoin ja nyrein sanoin, että korpraali varhemmin aamulla oli lähtenyt matkalle Veksiöön syystä, jonka jo tiedämme. Sven luuli alkuaan, että tämä se olikin Kerstin ruppastuulen nostanut, mutta pian pääsi hän erhetyksestään. Kersti jutteli — ja Sven kuunteli sydän täynnä ahdistusta — kuinka patruuna omassa persoonassaan oli tullut ja pyytänyt Johannaa vaimokseen, mitä korpraali oli patruunalle vastannut, sekä mitä… mutta mepä emme saata seurata Kerstin sanatulvan juoksua. Sven ei ollut kuullut monta sanaa ennenkun hän vuoron punastui, vuoron kalpeni ja tunsi olevansa ikäänkuin mitättömäksi masennettu. Tuska, joka hänet nyt valtasi, oli monin verroin haikeampi kuin edellisenä iltana ja kuluneena yönä kokemansa.
— Se on sinun syysi, Sven, sanoi Kersti, — sinun syysi, että suru ja eripuraisuus ja kina ovat osanneet rauhaisaan majaamme, sinun syysi, että Johanna ei tullut osalliseksi siitä onnesta, jonka Herramme hyvyydessään tahtoi hänelle valmistaa patruunan kautta, sinun syysi, että meidät kenties karkotetaan kotoa pois… ja kuitenkin olemme sinua elättäneet ja pitäneet huolta sinusta, kuin omasta lapsestamme… Herra, hyvä Isä, se on kiitos, jonka tässä maailmassa saa!
Jos Kersti olisi tiennyt, että hänen joka sanansa raastoi ikäänkuin tylsä saha kasvatuspojan sydämen herkimpiä syitä, niin hän varmaankin olisi suistanut kielensä, sillä häijy ei Kersti ollut. Ja jos hän lisäksi olisi tiennyt, mitä Sven äsken oli kärsinyt… jos hän olisi tiennyt, että Sven rauhattomalla sydämellä oli tullut kasvatusvanhempiensa majaan saamaan lohdutusta, niinkuin aavikon vettä himoitseva eläin etsii vilvoittavaa juomaa… niin olisi hän kuolemaan asti katunut mitä nyt teki. Vaan hän ei sitä tiennyt eikä myöskään nähnyt, mitenkä jättiläisvoimainen mies istui siinä, kalpeana ja vavisten niinkuin vilutautia poteva, ja mitenkä karvaat kyynelet vierivät hänen miehevistä silmistään ja yhtä nopeasti katosivat hänen kuumeesta polttavan kätensä poispyyhkiminä.
Sentähden tuntui vähän kummalliselta, että Sven, kun Kersti muori oli herennyt puhumasta ja enentyneellä innolla hämmenti pataansa — että, sanomme, Sven silloin nousi istualtaan ja sanoi tyynesti, melkein iloisesti, joskaan ei tavalliseen tapaansa:
— Kylläpäs nyt, äiti, syydätte syitä jos jonkinlaisia minun päälleni! Ja kuitenkin olen niin viaton kuin lapsi. Minä olen eilisiltaan saakka ollut sulatolla työssä tietämättä mitään kaikesta tästä. Enhän minä tahdo tehdä Johannaa onnettomaksi, sen te, äiti, kyllä tiedätte; ei, minä päinvastoin kaikesta sydämestäni toivon hänen tulevan rikkaaksi ja ylhäiseksi, koskei hän muulla tavalla saata tulla onnelliseksi. Ja mitä kinaan tulee, niin tunnen minä isää sekä äitiä niin hyvin, että tiedän sen pian menevän ohi ja kaikki taas muuttuvan hyväksi… Niin, äiti, oli se vähän kummallista, että isä hylkäsi patruunan tarjouksen, ja vielä yksinomaan minun tähteni! Minä olen kaikissa tapauksissa tässä talossa nauttinut niin paljon hyvää, etten ikänä voi sitä palkita… Ei, kyllä kaikki vielä hyväksi kääntyy, äiti; en minä tahdo olla kuin kiittämätön käenpoika, joka pannaan vieraaseen pesään ja saa elatuksensa vierailta vanhemmilta ja kiitokseksi siitä tunkee oikeat lapset pesästä ulos. Ei, siihen en ryhdy! Minä en tahdo olla esteenä… Äiti, missä on kaapin avain?
— Se on ikkunalla, sanoi Kersti jo vähän leppeämmin, sillä Svenin sanat häntä miellyttivät eikä hän hoksannut, että ne tulivat katkerien tuskien lannistamasta sydämestä; — maltahan nyt vähäisen aikaa, Sven, niin saat ruokaa ennenkun menet sulatolle takasin.