— Kiitos, äiti, minulla ei ole nälkä, vastasi Sven aukaisten kaapin, josta hän otti muutamia papereita, niitten joukossa kastetodistuksensa, sekä ruutisarven ja haulisäävelin. Samaten aukasi hän vähäisen, kyökin vieressä olevan koppelon oven ja otti sieltä pyssyn, joka oli hänen omansa. Sitten painoi hän lakin alas otsalleen ja lausui:
— Hyvästi, äiti.
— Miksi otat pyssyn kerällesi? kysyi Kersti ja katsahti Sveniin.
— Enpähän muuta varten, vastasi Sven ja käännähtihen nopeasti, ollen pyssyn lukkoa tarkastavinaan, — juolahti vain mieleeni, että voisi olla hupaista pudottaa jokunen lintu, jos tielle sattuisi. Hyvästi nyt.
Ja Sven lähti. Hänen tiensä kulki vähäisen navettarakennuksen ohi, ja hän poikkesi navettaan tapaamaan Inkeriä. Tytöllä oli parasta aikaa sylyys heiniä ja olkia vietävänä lehmälle, kun Sven näyttäytyi ovessa.
— Inkeri siskoseni, sanoi hän, — minä vaan pistäysin tänne nähdäkseni sinua kerran vielä, ennenkun lähden. Minulla on asia toimitettavana kaukana pohjosessa päin, emmekä saane tavata toisiamme pitkään aikaan. Hyvästi nyt!
Inkeri kysyi mikä asia se oli, vaan ei odottanut vastausta kun
Sveniin katsahdettuaan jo huudahti:
— Kuinka sinä olet eriskummaisen ja kalpean näköinen, hyvä Sven!
Mikä sinun on?
— Ei niin mitään, Inkeri… Kun näet Johannaa ja isää, niin sano heille hyvin paljon terveisiä… terveisiä minulta.
Ja Sven puristi tytön kättä, kääntyi ja lähti nopeasti astumaan. Ällistyneenä ja hämillään jäi Inkeri navetan ovelle ja katseli poistuvan jälkeen.