Sven kulki kasvot poispäin käännettyinä tuvan ohi, mutta tultuansa vähän matkan päähän, ei hän voinut olla vielä viimeisen kerran luomatta silmiään rakkaaseen lapsuutensa kotiin ja siten sanomatta hiljaiset jäähyväisensä kaikille niille esineille, joihin hänen suloisimmat muistonsa liittyivät.
Sattuipa nyt niin, että Kersti muori samassa katseli ikkunasta ulos, ja hänen sekä Svenin katseet yhtyivät. Hämmästyksekseen huomasi Kersti, että kasvatuspojalla oli silmät kyynelissä, ja nyt hänelle äkisti selveni mitenkä asianlaita oli. Oli aivankuin Svenin katse olisi poltellut hänen sieluansa; ja kaikki se hellyys, jota hän Sveniä kohtaan tunsi, heräsi yltyvällä voimalla eloon.
— Herra Jeesus! mitä olen tehnyt! huudahti hän ja riensi ulos kutsumaan kasvatuspoikaa takasin. Vaan Sveniä ei näkynyt enää; hän oli peittynyt tiheään petäjikköön, joka oli venelahdelman takana.
Kersti muori juoksi niin nopeasti kuin hän vanhoilta jaloiltansa jaksoi, alas järvelle päin ja huusi läähättävällä äänellä:
— Sven, Sven, tule takasin!
Metsän kalliot kantoivat hänelle vastauksen, mutta kasvatuspoikaa ei näkynyt. Jos hän olisi kuullut, kuinka tuosta huudosta huokui hellyyttä, ahdistusta ja mielenliikutusta, niin olisi hän ehkä kääntynyt takasin.
Kerstin huudon kuultuaan juoksi Inkeri navetasta sinne; hän näki äitinsä istuvan paasijärkäleellä molemmat kädet puristettuina otsaa vasten.
— Äiti, äiti, mikä teidän on? kysyi tyttö pelästyneenä.
— Lapsoseni, vastasi Kersti nyyhkien, onnettomuus on kotihimme saanut, majanamme majoittunut, ja minä olen siihen syypää.