Värvääjä.
Sven eteni yhä kauemmaksi metsään. Hän kulki kulkemistaan, tietämättä mitä päämaalia kohden, mutta vaistomaisesti pyrki hän salon synkimpiin ja syrjäisimpiin sopukkoihin, vaelteli sydänmaiden halki, joissa ei minkäänlaisia polkuja ollut, elleihän ahkerain muurahaisten raivaamia, näiden jotka täällä elivät vanhoissa yhteiskunnissaan taikka perustivat uusia, vaikkei kukaan historiankirjoittaja tiedä kertoa näitten yhteiskuntain vaiheista, jotka itsessään lienevät ehkä yhtä merkittäviä kuin vanhat muurahaispesät Athena, Korintho ja Thebe ja niitten Välimeren rannoilla olevat uudisasunnot. Svenin ajatukset ja tunteet olivat ikäänkuin turruksissa; hänen sielunsa jänteet olivat höltyneet eivätkä enää tuskasta väräjäneet. Ei hän myöskään välittänyt ajatella omaa kohtaloaan tahi mihinkä hänen olisi ryhtyminen, vaan kulki väsymättä edelleen, niinkuin koko hänen voimansa olisi ollut siirtyneenä käyntijäntäreihin. Se vain oli hänellä selvillä, että jos takaa-ajajat hänet saavuttaisivat, niin hän ei antautuisi vangittavaksi, vaan puolustaisi itseään viime verenpisaraan asti; sentähden oli hän myöskin ladannut pyssynsä järeillä susihauleilla, tarkoin puhdistanut sankin ja pannut siihen uutta ruutia. Täten samoellessaan tuli hän masuunin läheisyyteen, jossa hän niin kauan oli työskennellyt, ja kuullessaan sen koneen jyrisevän ja metsävirran kohisevan, pysähtyi hän ensi kerran, ja syvä mielihaikea valtasi hänet uudelleen; hän oli tuossa jyrinässä kuulevinaan ikäänkuin jäähyväistervehdyksen ja hän halusi hartaasti, ennenkuin kulki etemmäksi, saada sanoa hyvästit Pekka Larssonille ja toisille tovereille. Mutta kun hän siinä mielessä lähestyi metsänreunaa ja näki masuunin matkan päässä edessään, huomasi hän ihmisjoukon purkautuvan ulos hytistä, ja erotti hän joukosta patruunan, nimismies Spökvistin täydessä univormussa sapeli vyöllä, nimismiehen kirjurin, palvelija Svalgrenin ja joitakuita neljännysmiehiä. Nämä olivat epäilemättä tulleet Sveniä etsimään; sittenkun he olivat hetkisen keskenään puhuneet, näki hän heidän kääntyvän sille tielle, joka vei korpraalin torpalle. Sven katsoi viisaimmaksi olla sulatossa käymättä, niinkuin aikomus alkuaan oli, kääntyi toisaanne päin ja painautui taas yhä syvemmälle metsään. Kun hän innolla ja kiirehtien oli jatkanut harhailuaan pohjoista kohti, ja aurinko jo oli tullut keskipäivänkorkeuteen, tuntui nälkä ja väsymys häntä vaivaavan ja hän heittäytyi maahan lepäämään. Metsän olivat monin paikoin keskeyttäneet osaksi maan- ja kihlakunnantiet, osaksi raivatut, viljellyt ja asutut alat, ja näitten poikki oli Sven kiirehtien kulkenut, koskei hän tahtonut, että kenenkään pitäisi näkemän hänet. Samaten näki hän nytkin tien pyyhkäisevän läheltä ohitse sen paikan, mihin hän oli laskeutunut levolle, mutta koska hän jo oli kaukana Hupihaittolan aluspiiristä, niin hän ei katsonut tarvitsevansa olla niin varovainen kuin ennen.
Nälkä on epämieluinen vieras, kun ei tiedä millä keinoin siitä pääsisi kuitiksi. Tunkevatpa tämän vieraan kärhentelevät vaatimukset haaveksivaisimman romaaniurhonkin kuuluville ja saattavat tämän joskus aivan todenteolla horjumaan päätöksessään, pysyäkö rakkautensa ihanteelle uskollisena, vai valitako mielemmin maittava ruoka-ateria, esim. pöystiä ja potaatteja. Että tämä seikka nyt kohtasi Sven maasmestariakin, ei ole senvuoksi kummallisempaa, varsinkin koska hän oikeastaan ei ollut haaveksivainen luonnostaan, vaan suoraan sanoen turmeltumaton luonnonihminen. Kun hän siis ajatteli, kuinka katkerata oli lähteä kotiseudultaan näkemättä ja hyvästijättämättä Johannaa ja korpraali Brantia, ja paljon muita, näitä hänelle niin rakkaita henkilöitä koskevia surullisia ajatuksia risteili hänen päässään, mietti hän samalla myös, mitenkä hän saisi nälkänsä tyydytetyksi. Ainoa keino oli, että hän möisi kiväärinsä; hän päätti siis kaupata sitä niissä mökeissä, joiden ohi hän vaeltaissaan tulisi kulkemaan. Tämän päätöksen tehtyään nousi hän jatkamaan matkaa, mutta samassa hänen huomionsa kiintyi mieheen, joka astuskeli maantietä pitkin ja äkkiä pysähtyi, nähtyänsä vuorostansa Svenin.
Mies oli puettu koreaan sotilasunivormuun, joka erosi maasotilaitten tavallisesta puvusta. Hänellä oli samallaiset olukset, kuin Sven oli Smoolannin ylväillä krenatyöreillä nähnyt, mutta hänen takinrinnuksensa oli punaisesta verasta, ja hihansuut, kaulus ja juovat hänen housuissaan valkoiset. Hänen vasemmalla kupeellaan roikkui lyhkänen sapeli eli säilä, tuskin suurempi tavallista paistiveistä. Mies oli suora- ja uljasryhtinen, ja hänen punakoita kasvojaan kaunistivat tuuheat viikset. Niinkuin mainitsimme, hän pysähtyi nähtyänsä Sven maasmestarin ja tarkasteli häntä kiireestä kantaan, ikäänkuin hän olisi tuumaluvussa tahtonut arvioida jättiläisen pituutta. Senjälkeen tervehti hän sotilaan tavoin käsi kohotettuna arkihatun rajaan, — ihan niinkuin Sven oli nähnyt korpraalin tekevän kun tämä kirkkomäellä kohtasi jonkun vanhan upseerin tahi aliupseerin entisten sotatovereidensa joukosta — ja äänsi, käsillään vilkkaasti viuhtoen:
— Astu lähemmäs, ylävän männikön arvoisa poika! Ellet sinä ole joku metsänhaltijoista, joku haamu Jättiläiskaudelta, vaan kuolevaisen äidin lapsi, niin astu lähemmäs!
— Mitä te minusta tahdotte? kysyi Sven, joka luuli miestä juopuneeksi tahi sairashuoneesta karanneeksi.
— Mitäkö minä sinusta tahdon? Katsoa ja ihmetellä Luojan tekoja, jolla sinua tehdessään aivan varmaan oli tarkoituksena sorvata henkisoturi kaikkein armollisimmalle kuninkaallemme. Mikä on nimesi, korkea nuorukainen, jota ei muut kuin torninvartija voi katsoa yli olkapään?
— Nimeni on Sven Stool, vaan ken te olette?
— Minä, poikaseni, vastasi mies juhlallisella käden viitteellä; — minä olen princeps prætorii, se on toisin sanoin niin paljon kuin korpraali kuninkaan toisessa henkivartijaväessä ja nimeni on Montan. Kun nyt olemme tulleet keskenämme tuttaviksi, niin kysyn sinulta, etkö kulje yksiä teitä minun kanssani; me voimme siinä tapauksessa nauttia toinen toisemme seurasta, sillä tunnustan suoraan, että minua huvittaa sanomattomasti kaikki mikä tässä maailmassa on suurta ja ylevää, kaikki mikä kohoaa vähintäin kuusi jalkaa maan matalaista, mitätöntä soraa korkeammalle.
— Minun tieni käy metsän läpi, sanoi Sven.