— Mutta siellä päin ei ole kapakkaa, muistutti Montan; — seuraa minua, ystäväni, minä panetan sulle päivällisen.
— Ei, kiitos.
— Sinä olet yhtä jyrkkä ja lyhyt sanoiltasi kuin olet pitkä ruumiiltasi, ystäväni. Mutta minä en päästä sinua: torvaleæna levana lupum sequitur, lupus ipse capellam… sieluni on takertunut sinuun kuin humala humalasalkoon. Vaan miksi minuun noin töllötät, sinä elävä kirkontorni? Olenko mielestäsi muka korea? Enkö ole?
— Pelkään teidän olevan päästänne vähän vialla, vastasi Sven.
— Hoo, arveletko minun hulluttelevan. Siinä olet tosiaankin oikeassa, mutta näetsen, kaartilainen on niin onnellinen, niin ylen verevä veitikka, että koko maailma ikäänkuin leikkii hänen silmissään; loppumattomassa iloisuudessaan hän tuskin tietää millä jalalla tulisi seista, saatikka sitten pitää suunsa kiinni. Niin, poikaseni, sen sulle sanon, että kaartilainen on kadehdittava kappale; nuorukainen, jonka onnistuu päästä kaartiin, on onnestaan varma. Ajatteles sitä, ystäväni!
Sanoen päivänhellettä rasittavaksi ja että maantienpölyä tarvitsi huuhtoa alas, rupesi kaartinkorpraali senjälkeen nurmelle istualle vähän matkaa maantiestä, otti taskustaan pullon ja tarjosi siitä Svenille. Kun Sven epäsi tarjouksen siitä syystä että hän ei koskaan ollut viinaa maistanut, ilmaisi Montan tyytymättömyytensä siihen, että maailmassa löytyi ehdottomasti raittiita ihmisiä, koska toisten senvuoksi täytyi, ylläpitääkseen poliitillista tasapainoa, juoda sitä enemmän. Noihin toisiin, poliitillisen tasapainon vuoksi itsensä uhraaviin, näkyi Montan itse kuuluvan, sillä hän otti aimo kulauksen pullosta, ja kohta vielä toisen. Sitten aukasi hän matkalaukkunsa ja kuori sieltä esiin monenlaisia ruoka-aineksia, joita Sven halukkain silmin katseli: muutama kakku hienoksi seulotuista ruisjauhoista, savustettua liikkiötä, lihamakkaraa y.m. Hän pyysi Sveniä käymään atrialle kanssaan, ja tämä ei odottanut toista käskyä, niinkuin kansan kesken seuratapa vaatii, vaan ryhtyi heti tositoimeen.
Kävisi varsin pitkästyttäväksi kertoa mitä kaikkea nämä kaksi toveria haastelivat; se vaan, että korpraali Montan alkoi puhua kuin ymmärtäväinen mies konsanaan ja osasi tuota pikaa voittaa pitkän vieraansa luottamuksen, niin että tämä hänelle jutteli elämänsuhteensa ja kertoi nykyisen tilansa. Montan kysyi, tahtoiko hän pestautua kaartilaiseksi ja alkoi uudestaan kuvailla kaartimiehen onnellista osaa mitä loistavimmissa väreissä.
— Mutta ennen kaikkea, lausui hän, — tahdotko ruveta kaartilaiseksi? Kysyn sitä sen vuoksi, että pidän sinusta ja toivon sinulle hyvää. Ota onni lennosta kiinni, poikaseni, muuten häntä et saavuta koskaan. Aluksi tarjoo hän sinulle minun kauttani kymmenen hopeariksiä käsirahoina; sitten seuraat minua Tukholmaan ja saat nähdä suuren pääkaupungin ja kuninkaan itsensä ja kaikki prinssit. Sitten saat tämmöiset vaatteet, joilla on se kummallinen vaikutus, että kaikki tytöt juoksevat perästäsi kuin hullut. Ajatteles, kuinka ihanata! Saada marssia, tehdä sotatemppuja Ladugårdsgärdetillä sekä kuninkaan ja isänmaan puolesta kulkea vartiona Kaarle kolmannentoista patsaan ääressä! Minä puhun todesta takaa; minä en leikittele tunteillasi, poikaseni. Minä tahdon luoda sinulle onnellisen tulevaisuuden enkä vaadi mitään siitä — korkeintain kiitollisuuden kyynelen silmistäsi.
— Hoo, nyt alkaa korpraali Montan hullutella taasen, vastasi Sven; — en minä ole niin tuhma, että antaudun peijarin vieteltäväksi. Minä tiedän hyvin, millaista kaartilaisen elämä on…
— Hm, sanoi Montan hämillään, — en minä tahdo sinua petkuttaa. Se, mitä äsken puhuin, on tuttu loru, jonka osaan ulkoa ja jolla houkuttelen typeräpäisiä houkkia tarttumaan ansaan. Sinua en tahdo peijata…