— Kuulkaas, korpraali, keskeytti hänet Sven, — minä en muuta huoli kuin että totuudenmukaisesti vastaatte yhteen ainoaan kysymykseen: liikeneekö kaartinmieheltä myös aikaa hyödylliseen työhön, niin että voi ansaita syrjätuloja.
— Kyllä riittää, jos vaan kellä on halua muuhun työhön. Minä tunnen ahkeria ja säännöllisiä miehiä, jotka palvelusajan loputtua ovat koonneet itselleen melko pääomia, riittäviä turvaamaan riippumatonta tulevaisuutta. Mutta niitä ei ole monta; useimmat ovat laiskoja tahi juovat he ansiot suuhunsa. Sanoit olevasi seppyyteen perehtynyt; jos niin on, ei sinulta tule koskaan etuisaa työtä puuttumaan, ja luulen voivani vakuuttaa, että sinulla on toiveita ansaita alasimesi ja palkeesi ääressä enemmän rahaa Tukholmassa kuin muualla maaseudulla.
Sven ei ollut enää kahdellapäällä, ja hänen asemassaan tuskin harva olisi ollut. Hänen suurimpana huolenansa oli, että kasvatusvanhempansa hänen väkipakollisen pakonsa kautta kotiseudultaan jäisivät tukea ja turvaa vaille, mutta Montanin varma vakuutus oli tämän huolen karkottanut ja Sven seurasi päivän aikaan Montanin mukana lähimpään kestikievaritaloon, jossa tämä tarkasti hänen paperinsa, maksoi hänelle käsirahat ja sai tarvittavan asiakirjan allekirjoitetuksi. Turvattuna, ainakin omasta mielestään, kaartinkorpraalin siipein suojassa kaikilta patruuna Brackanderin hätyytyksiltä, jatkoi Sven ja hänen uusi tuttavansa toisena aamuna matkaa pohjoiseen, Jönköpingiä kohti. Montan oli iloisa ja yleensä hyväsydäminen veitikka sekä hieman taipuvainen raskasmielisyyteen, jolle hän kuitenkin hankki lievitystä pullostaan sekä filosoofilliskäytännöllisestä laissez-aller opistaan, säännellystä, kuten ennenaikaan Kreikanmaan seitsemän viisaan, ajatelmiin semmoisiin kuin; "tyydy huomispäivään semmoisenaan" tahi "ei pidä surra pahemmin kuin että seuraavassa hetkessä on valmis pistämään polskaksi" j.n.e. Moisilla ajatelmilla ja useain runoilijain teoksista lainaamillaan säkeillä koetti hän myös, vaikka turhaan, hauskuttaa Sveniä.
— Mutta hyvä mies, sanoi hän kerrankin, — sinä näytät aivankuin olisit puulla päähän lyöty. Kuulin sinun viime yönä unissasi puhuvan jotakin Johannasta. Minä kernaasti myönnän, vaikken tunne häntä, että hän on siveätapaisin ja ihanin impi kuin koskaan on kasvanut Pohjan tunturien keskellä, mutta, saakeli olkoon, jos tyttö on sinut pettänyt, niin heitä pois mielestäsi hänet. Niin tein minäkin, kun…
— Korpraalin olisi parasta pitää suunsa kiinni sen asian suhteen… minä en kernaasti soisi puheltavan siitä, vastasi Sven rypistäen silmäkulmiaan.
— No, no, lausui Montan, otti toisella kädellään Sveniä kainalosta ja viuhtoi armottomasti toisella; — minä en koskaan puhu siitä mitään poikaseni; lisään vaan että,
"Svante — en ymmärrä huolias nuita
Tyttösen tähdenkö sie suret noin?
Veikkonen, sen sulle vannoa voin:
Menetit yhden — saat tuhannen muita".
X.
Teinit.
Kuukausi on kulunut edellä kerrotuista tapauksista. Sillä aikaa ovat Yrjö ja Aadolf, nuo kaksi Veksiön teiniä, samoelleet Smoolannin seudut ristin rastin, käyneet luonnon, muistomerkkien, historiallisten tapausten tahi teollisuuslaitosten puolesta merkittävissä paikoissa, kartuttaneet kasvikokoelmiansa harvinaisilla kasveilla ja mineraloogisia kokoelmiansa näytepaloilla erilaisista kaivoksista j.n.e. Lisäksi ovat he kohdanneet kaiken säätyisiä ja ikäisiä originaaleja, elostaneet pikkuseikkailuja, joista heille piisaa iloisen jutun ainetta koko tulevaksi lukukaudeksi, olleet talonpoikaishäissä, merkinneet muistiin kansantaruja ja tarinoita, sanalla sanoen: käyttäneet retkeilypäivänsä hyödyllisellä ja huvittavalla tavalla. Aadolf Sparrfält, ollen taitava piirustaja, on työksensä saanut albumissaan ikuistuttaa kaikkia esineitä, jotka ovat häntä viehättäneet; tuossa albumissa nähdään lehti lehdeltä maisemakuvain luonnoksia, talonpoikia kansallispuvussa, kauniita tytönkasvoja, naurettavia talonpoikaisäijien naamoja, riimikiviä, sukuhautoja, kirkkoja ja hullunkurisia kohtauksia heidän omasta matkailuelämästään — kohtauksia, joissa Yrjö useimmiten on sankarina; niinpä nähdään mainitunlaisessa luonnoksessa muun muassa, mitenkä Yrjö tavottaessaan harvinaista suokukkaa on vajonnut kainaloitansa myöten mutaan ja mitenkä Aadolf tarttumalla molemmin käsin Yrjön tukkaan koettaa vapauttaa ystävänsä hänen epämieluisasta asemastaan.