On kaunis sunnuntain iltapuoli. Yrjö ja Aadolf oleskelevat mahtavan Taberg-vuoren harjulla. Arvossapidetty ja vierasvarainen inspehtori, kaivoksen ja vuorella olevien masuunien johtaja, jonka luona teinit vastikään ovat olleet päivällisellä, seisoo heidän vieressään, kaukoputki kummassakin kainalossa, ja puheskelee paikan merkillisyyksistä. Näköala on erinomaisen ihana. Seutu, monen peninkulman laajalta, levitteleksen ikäänkuin värillisenä karttana heidän jalkainsa juurella. Synkät, korkeat ja avarat havusalot seisovat siinä kuin syvät, määrättömät joukot vihreäpukuisia sotilaita, joitten rivien välissä siellä täällä kirkontornien huiput ikäänkuin lippuina ja standaareina kohoavat, ja osastojen välissä suikertelevat Nissa, Laga ja lukemattomat vähemmät joet oikullisissa mutkakkeissa, välkkyen auringon valossa kuin pitkät kytkettyjen kiväärien linjat. Niin on kolmella taholla tätä malmirikasta vuorijättiläistä; pitkin neljättä sivua, sen pohjoisvierteen ja Vetterijärven välillä levitteleiksen aukeampi maisema, jonka kukkulain keskeltä Jönköpingin kaupunki häämöttää, koskien huoneriveillään kolmen järven rantaan, joista suurin aukiaa mahdottomaksi seläksi vaihtelevin värein välkehtivää suvitaivasta ja niitä romantillisia ylänteitä kohden, jotka seurailevat sen rantoja, kunnes se kauempana ulohtaalla yhtyy ilman ääreen. Laskeva aurinko kultailee oikealla rannalla kohoavat kukkulat ja luo niiden huipuille purppuraisen hohteen, mutta vasemman rannan jyrkänteet esiytyvät harmaina ja heittelevät yhä pitempiä varjoja järven pinnalle mitä enemmän aurinko lähenteleksen petäjiä kantavia vuoria lännessä. Jokunen purje liitelehtii laatelehtii tummalla, hopeanhohteisella vedenselällä, jolla kaunis, satujen ja historian kuulu Visingsö siniläikevänä huomautuu. Kaukoputkella saattavat teinit nähdä siellä Brahe-linnan rauniot ja saaren kirkon, jonka vaskikatto kimaltelee auringon loisteessa.

Heidän siinä katsellessa tuota lumoavaa luonnon kuvaa ja mielihyvällä hengittäessä havusalon tuoksuilla täytettyä raitista tuulenhenkeä, joka pöyryttelee vuoren lakea, panee inspehtori myötä ottamansa metsätorven suulleen ja puhaltaa suurella mestariudella "Kuningatar Hortensen romanssin". Vuoren tuhatkaiku vastaa täyteläisellä äänellä; sävelet kierivät ja vyöryvät kuni lumivyörykkeet jyrkänteiden keskellä, säikytellen vuoren onkaloihin asuutuneet haukat, jotka käheällä rääkynällä yhtyvät konserttiin. Mutta eipä metsätorvea säestele yksinomaan vaan haukat; yhtäkkiä kajahtaa ihmisenkin ääni, miltei yhtä käheä kuin heidän, ja laulaa laulun, joka niin huonosti soveltuu soinnun vastikkeeksi romanssiin, että inspehtori puolittain suuttuneena pistää torven taskuunsa. Laulaja ei ollut vielä näkösällä, mutta sen kuuli, että hän lähenemistään läheni sitä jyrkkää ja vaikeakulkuista polkua, joka eteläpuolelta suikerrellen kohoaa vuoren laelle. Laulu oli tuo vanha, jota Ruotsin sotamiehet lauloivat Norjan sotaretken jälkeen:

"Karl kahdestoista hän talvella
Trallala,
Päin marssi Fredrikshallea
Trallala,
Hän siellä kuolon kohtasi,
Oi trallera, trallerallalallala,
Vaan kostettu on nyt sankari,
Hei trallerallalla."

— Päivää, hyvät herrat ja Ruotsin miehet, sanoi laulaja tullen äkisti näkyviin, — metsätorven sulosävelet saivat minut houkutelluksi tänne, mutta tie oli kauhean rasittava ja kurkkuani kuivaa, kuin jos olisin niellyt masuunin. Suokaa anteeksi että tuppaudun herrojen seuraan; nimeni on Montan, virka-arvoni korpraali kuninkaan toisessa henkivartiaväessä, matkani määrä Jönköping, missä markkinoita huomenna pidetään, ja jossa toivon tapaavani joitakuita nuoria lujatahtoisia poikia, jotka haluavat antautua jaloon sotilassäätyyn… Sen asian suhteen on minulla puhuttavana jotakin teille, nuori ystäväni — (Montan, joka parasta aikaa oli jokseenkin kuten sanotaan "tujussa", kääntyi täten tuttavallisesti Yrjön puoleen) — ennen kaikkea, tahdotteko ruveta sotamieheksi? Minä kysyn sen vuoksi että pidän teistä ja haluan saattaa teidät onnelliseksi, sillä uskokaa pois että kaartilainen elää kadehdittavaa eloa, jota itse Olympon jumalat eivät saata olla kadehtimatta…

Yrjö vakuutti nauraen, että korpraalin tarjous ansaitsi siinä määrin miettimistä, että hän (Yrjö) tarvitsi koko ikänsä tarkoin punnitaksensa asiaa ja että korpraalin ennen sen ajan loppua ei ollut odotettavana mitään ratkaisevaa vastausta.

— Tuhat pentelettä, murahti Montan käyden hieman noloksi, — kyllä huomaan, etten osunut oikeille apajille. Mutta asia on nähkääs se, että metsän hiivatin pihkan- ja havuntuoksu on pannut minut vähän niinkuin pyörälle… minä en siedä sitä hajua, vaikken muuten olekaan hermoheikko. Herra taitaa olla opinteitä kulkevia, se näkyy herran olennosta ja katseesta.

— Ei, korpraali, minä ja tuo poika, toverini tuossa, olemme vain lukiolaisia Veksiöstä.

— Lukiolaisia! Ah! sanoi Montan surunsekaisesti, — olin minäkin aikoinani lukiolainen — Auch ich war in Arkadien geboren —; kirjoitin kreikkaa ja puhuin latinaa niin että paikat soi, ja vanha isäni, komministeri, samaten kuin opettajanikin, odottivat minusta suurta tietoniekkaa. Mutta pirahti sitten muutamia parranhaituvia leukaani, minä luulin olevani mies ja koetin irstasten tapojen kautta saada toisetkin vakuutetuksi siitä. Seuraukseksi tuli että minut kuten oikein oli karkotettiin koko oppilaitoksesta. Vanha isäni kuoli mieliharmista ja minä tartuin epätoivosta muskettiin. Semmoinen on elämäni tarina. Mutta sitäkö tässä seison ja rupattelen? Hiivatin kuusenpihkahaju tekee ihmisen avomieliseksi. Donec eris felix multos numerabis amicos, tempora si fuerint nubila, solus eris… niinkuin kuuluu, on vanhalta Nasolta säilynyt muistissani sen verran kuin kotoisiin tarpeihin vaaditaan.

Inspehtori, jonka takin lakkari kuten korkeanautuaan Kristoffer Pettukuninkaan ennenaikaan, näkyi olevan pohjaton kormano, veti sen tutkimattomista kätköistä esiin pullon kirsikkaviiniä, hänen ovelan vaimonsa laittamaa, sekä muutamia rautapellistä tehtyjä pikareja, ja kehoitti läsnäolijoita istahtamaan nurmikolle noita pikareja pyllistämään. Montanin silmät seurasivat suurella mielihyvällä isännän liikkeitä tämän täyttäessä pikarit, mutta korpraali parka saattoi vaivoin salata pettyneen toivonsa kaihon, kun hänen makuherkkä kurkkunsa oli vakauttanut hänet siitä, ettei viattomassa viinissä ollut niin nimeksikään suruja suistavaa alkohoolia. Puhe lähti kumminkin liikkeelle ja sai muun muassa koskeneeksi Montanin pestausasioihinkin.

— Niin, hyvät herrat, pakinoi hän sytyttäen matkapiippuaan, — minä olen tehnyt joltisenkin hyviä kauppoja. Vernamon markkinoilla vedin viisi palkintoa; siellä täällä pitkin seutuja sain käsiini monikahtoja, jotka samaten sain suostutetuksi palvelemaan sodan jumalaa. Jönköpingissä toivon niinikään kahmasevani hyvän otoksen. Siellä olemme sopineet yhtyäksemmekin, minä ja kaikki suojattini, ja kun saan heidät kokoon kerätyksi, lähden Smoolannista haalimallani karjalla Tukholmaan. Kaikki ovat he urmakoita poikia, kaartilaisen mitan täyttäviä, ja tulevat olemaan sotamiesrivissä kaunistuksena. Mutta parahin heistä kaikista, kultasilmäni, kuusi jalkaa ja joukon tuumia pitkä, on muuan masuuninrenki Hupihaittolasta, joka erinäisistä syistä otti pestin sotamieheksi. Sen asian laita on oikeastaan näinikään…