Ja Montan kertoi nyt Sven Stoolin historian. Yrjö ja Aadolf kuuntelivat jännitetyllä mielenkiinnolla. He havaitsivat kuten valitettavasti totta olikin, että sankari Montanin kertomuksessa oli heidän vanha ystävänsä ja tuttavansa, maasmestari, emmekä liioittele sanoessamme, että molemmat teinit olivat hyvin suruissaan Sveniä kohdanneen onnettomuuden tähden. Aadolf kysyi vilkkaasti, missä Sven paraillaan oleskeli.

— Oh, hyvät herrat, sanoi Montan surullisen näköisenä, — hän poika parka on joutunut toisen värvääjän käsiin, joka kaikin voiminsa koettaa riistää häntä pois minulta. Lain mukaan on minulla tosin oikeus pitää rekryytti omanani, mutta kilpatoverini on vaarallinen mies, joka ei pidä lukua lainsäännöksistä tahi kuninkaallisista käskyistä; se on sanalla sanoen Kuolema.

— Mitä! huudahti Aadolf, — onko Sven kuollut?

— Ei, sanoinhan äsken että minä ja Kuolema vielä riitelemme hänestä. Poika sairastui noin kolme viikkoa takaperin kuumeeseen, joka näillä tienoin liikkuu, ja minä majoitin hänet vanhan mökkiläiseukon taloon, joka on täältä neljännespeninkulman päässä. Sittemmin en ole retkeilyni aikana joutanut käydä häntä katsomassa ennenkuin tänä päivänä. Jos hän surmalta säilyy, niin voin toivoa eri palkkiota niin oivasta rekryytistä. Soisin vaan hänen pian tulevan entisiin voimiinsa, niin että hän määräajalla voisi saapua yhtymäpaikalle.

Aadolf ja Yrjö halusivat tarkempaa tietoa siitä, missä mainittu mökkiläiseukko asusti, mutta Montan, johon pöhnä ja kesälämmin yhä tehokkaammin vaikuttivat, vastaili sekaisin ja ilmaisi kohta kovalla kuorsaamisellaan, että hän oli uneen uupunut.

Inspehtori ja teinit lähtivät nyt tulemaan vuorta alas, jättäen sotilaan rauhassa humalastaan selviämään. Vaikka teinejä pyytämällä pyydettiin jäämään yöksi, niinkuin sitä toivoivat tarkastaja, hänen rouvansa ja ennenkaikkea lapset, joitten erinäiseen suosioon teinien oli onnistunut päästä, sanoivat he hyvästit näille vierasvaraisille ihmisille ja suuntasivat matkansa etelään päin.

Ystävysten kesäloma läheni nyt jo loppuaan. He olivat päättäneet Tabergilla käytyä suoraa tietä palata Veksiön seuduille, viipyä parisen vuorokautta kukin kotonaan ja sitten syyslukukauden ensi päivänä taas yhtyä yhteisessä teinikammiossaan Veksiössä. Nyt muuttivat he matkasuunnitelmansa siten, että päättivät pikapäätä poiketa korpraali Brantin luokse, kuulemaan millä kannalla siellä asiat oikeittain olivat, sillä vanhan soturin kuva asui elävänä heidän sieluissaan ja he olivat lyhyellä käynnillään hänen rauhaisassa majassaan saaneet vastaanottaa vaikutuksia, joitten ei niin kohta pitänyt haihtuman.

— Ukko Brant, sanoi Aadolf kulkiessaan Yrjön rinnalla pajakuonan mustaamalla tiellä metsän läpi, — on mielestäni oikean ruotsalaisen tyyppi semmoisena kuin Herramme kaiketi tahtoo hänen olevan — urhoollinen, isänmaatansa ja sen sotakunniaa jumaloiden rakastava, jumalaapelkääväinen, tyynimielinen, oikeutta harrastava ja tuikirehellinen. Mikä erittäinkin kiintyi huomiooni, oli tuo hienous ja tosiaristokraattisuus, joka kaikessa teeskentelemättömyydessä, sydämellisyydessä ja luontevuudessa ilmeni sekä hänessä, hänen tyttärissään, ettäpä itse Sven maasmestarissakin. Aristokraatillinen käytös ei ole totuttujen salonkitemppujen taitavaa näyttelemistä, vaan siinä että luonteen sisällinen jalous sekä oman ja toisten ihmisarvon tunto ja tunnustus oikealla tavalla, teeskentelemättömästi ja itsestänsä tulevat esiin ihmisen ulkonaisessa olemuksessa, hänen puheissaan, liikkeissään ja käytöksessään. Niin havaitsin laidan olevan muissakin majoissa, joissa ei viinanjuominen, puute tahi raa'an sekä turmeltuneen herrasluokan moitittavat tavat ole päässeet kansan keskellä leviämään. Ainoastaan tärveltymättömässä Ruotsin talonpojassa ja vanhassa tosiruotsalaisessa aatelissa tapaa luontoperäistä jaloutta. Skandinaavilaiset ovat luonnostaan määrätyt kansakuntien aateliksi, vaikka he ovat suvustansa turmeltuneet ja kadottaneet alkuperäisen leimansa… se on isäni mielipide ja se minunkin, lisäsi Aadolf hyvin päättäväisesti.

Yrjö käänti keskustelun toiselle alalle; hän kuvaili nuorukaisen innostuksella — "mökin ja mökin haltijattaren" omistamisen onnea. Tämä ajatus ei saavuttanut Aadolfin hyväksymistä; se päinvastoin kiihdytti häntä mitä kovimmin. — Olisitko sinä, hän virkkoi, — halukas keskeyttämään lukusi ja vapaaehtoisesti luopumaan aikeestasi pappina tahi lääkärinä toimia lähimmäistesi ja yhteiskunnan hyödyksi, saadaksesi vain uunin nurkassa kuherrella hellän vaimon rinnalla ja elää ja toimia oman arvoisan persoonasi onnen eteen? Ei, Yrjö, niin kurjasti et sinä koskaan saattane ajatella! Kuinka monasti olemmekaan, sinä ja minä, haaveilleet itsellemme tulevaisuutta, jossa kahtena uskollisena kilvoittelijana toinen toisemme rinnalla murtautuisimme maailman läpi, taistellen kuten Kaarle kahdestoista kaikkea viekkautta, kataluutta ja halpamaisuutta vastaan, esiintyköön sitä missä hyvänsä? Se vasta on elämä, johon kannattaa pyrkiä, päämäärä jonka eteen ansaitsee kuolla! Etkös muista, mitenkä siinä "pohjan nuorukaisen laulussa" sanotaan, jota laulamme kimnaasissa:

"Hän pyrkii tietoon, valohon;
Ei pelkää voimia pimeyden,
Ei valtaa ennakkoluulojen —
Vaan vapaa on kulkunsa horjumaton."