Yrjö oli ainoastaan yhdenkolmatta vuotias, eikä hänen sydämensä siis vielä ollut tarpeeksi penstynyt ja kylmentynyt salliaksensa hänen esiintyä sentapaisilla vastaväitteillä, joilla n.k. kypsynyt kokemus ivaa raittiin ja lämpimän nuorukaismielen tunteita. Hän tarttui pienen harrasmielisen ystävänsä käteen ja asteli äänetönnä eteenpäin.

Taivas alkoi sillä välin vähävähältä synketä. Sankkoja pilviä ajelehti metsän päällä, ja teinit etsivät jotakin majaa, jonka katon alla saisivat olla suojassa, kunnes uhkaava sade oli mennyt ohi. Sitä kestikin etsiä, ja ennenkuin he sen löysivät, olivat he sateesta läpimärkinä. Tien vieressä oli vähäinen harmaja mökki; sen savutorvi oli kallistunut ja mökin ympärillä kasvoi joitakuita vanhoja kuusia — mökki oli juuri sellainen, joka tushilla piirustettuna veliinipaperilla näyttää ihanalta, vaan jossa eläminen itsessään sentään on varsin epämukavata ja kurjaa.

Surullinen oli nähtävä, joka kohtasi teinien silmiä heidän astuttua matalaisesta ovesta sisään. Pimeässä huoneessa, joka näytti hyvin köyhältä, mutta sentään puhtaalta, istui vanha nainen tuolilla lyijyihin sovitetun ikkunan ääressä kähertäen n.k. pellavasta eli eräänlaista päähinettä, jota arvoisat matamit vielä meidän päivinämmekin käyttävät. Huoneen surullinen näkö ei johtunut tästä, sillä eukko näytti tuiki herttaiselta ja iloisalta eukolta, mutta huoneen peräalalta häämötti sänky ja sen päänpielukselta kalmankarvaisten umpisilmäisten kasvojen ulkopiirteet. Sängyn vieressä istui toinen nainen kumartuneena sairaan puoleen; hän käännähtihen verkalleen teinien astuessa sisään, ja nämä tunsivat taas Johanna Brantin.

XI.

Huutokauppa.

Sallimus oli ohjannut teinit samaiseen tölliin, johon sairas Sven Stool oli majoitettu. Kaarina, — se oli töllin iäkkään omistajattaren nimi, — oli torpparin leski ja hankki niukan elantonsa kähertämällä "pellavasta" seudun naispuolisille eläjille. Hän oli hiljainen ja ilomielinen eukko, kaiken ikänsä elänyt köyhyydessä, vaan ei siltä koskaan kantanut köyhyyden raskainta taakkaa, nimittäin tulevaisuuden pelkoa, sillä hän arveli, että vireä ja säveä ihminen turvallisesti voi luottaa Jumalan huolenpitoon. Monena iltana kävi hän levolle sittenkun viimeinen vaskikolikkonsa oli kulunut päivän tarpeisiin, mutta seuraava aamu toi aina avun tullessaan; joku hänen kannattajistaan osautui aina oikeaan aikaan tuoden "pellavansa" ja maksaen hänen työnsä.

Vaeltaessaan Montanin seurassa oli Sven äkkiä kääntynyt sairaaksi ja saattoi viimeiseltä vaivalla kulkea retostella edelleen huolestuneen värvääjän rinnalla. Onneksi ei Kaarinan mökki ollut kaukana; eukko ei apuansa kieltänyt hätään joutuneelta nuorukaiselta, kuten moni kukaties olisi tehnyt, vaan luovutti häntä varten ainoan huoneensa, valmisti hänelle tilan ainokaisessa sängyssään ja vaali tuntematonta miestä sellaisella hellyydellä, kuin olisi hän ollut hänen ainoa lapsensa. Pitäjän pastori, jonka tapa oli, kuten pappien jokseenkin harvoin on, käydä laumansa jäsenten luona heidän majoissaan ja puhua heidän kanssaan heidän sekä hengellisistä että maallisista tarpeistansa, pistäysi myös joskus vanhan Kaarinan luokse ja autteli häntä vähäisillä rahalahjoilla kantamaan uuden kutsumuksensa taakkaa talonemäntänä ja sairaanhoitajana, sekä käytti tietojansa lääkintätaidon alalla saattaaksensa Svenin jälleen terveeksi. Sven oli huonona sairaana monta päivää ja houri paljon, mutta vähitellen lamautui taudin voima nuorukaisen vahvan luonnon sekä Kaarinan ja pastorin hellän huolenpidon yhteisestä vaikutuksesta. Kun hän taas oli toipunut tajuntaansa ja saanut tarpeeksi voimia, kyseli pastori häneltä hänen elämänsä vaiheita, ja tultuansa ne tietämään, kirjoitti hän korpraali Brantille kirjeen ja ilmoitti hänelle asian.

Kirje saapui järven rannalla sijaitsevaan vähäiseen taloon samana päivänä, jona korpraali palasi Veksiöstä, ja vaikka kirje toikin heidän tiedoksensa surusanoman Svenin palkkautumisesta sotamieheksi ja hänen sairaudestaan, vaikutti se samalla kuitenkin tyynnyttävästi mökin asujamiin ja eritoten Kersti muoriin, jota hamasta siitä aamusta, jona Sven oli lähtenyt kotoa, kalvoi hillitön epätoivon tuska. Kun huhu patruunan ja Svenin välillä sattuneesta rymäkästä ehti Kerstin korviin, oli hänen ahdistuksensa noussut ylimmilleen. Hän pelkäsi Svenin lopettaneen elämänsä, ja tämä pelko se verisenä hirmukummituksena kiusasi häntä päivän askareissa ja yöllä unessa. Kun korpraali palasi kotiinsa huomasi hän niin muodoin entisen rauhaisan asuntonsa muuttuneen murheiden majaksi. Itsekin tunsi hän syvästi masentuneensa Kohtalon raskaiden iskujen painosta, vaan näki hän kuitenkin asian melkoista kirkkaammassa valossa kuin Kersti muori. Hän oli täydellisesti vakuutettu siitä ettei Sven ollut eksynyt itsemurhaajan kamalaan rikokseen; hän koki siis päästää Kerstin siitä pelosta ja saattaa samalla vaikenemaan ne ankarat soimaukset, joita eukko itseänsä vastaan tähtäsi. Kaksi tuntia senjälkeen saapui kirje, ja sai se aikaan enemmän kuin korpraali kaikilla puuhillaan. Vanhuspari keskusteli nyt jokseenkin tyynesti mihinkä olisi ryhdyttävä, kun patruunan kiessit heti samassa pysähtyivät tuvan eteen ja hän itse sekä nimismies Spökvist nähtiin astuvan korpraalin matalaiseen majaan.

Patruuna Brackander tervehti suopeasti. Vakaisuus ja surunvoittoinen juhlallisuus asuelivat hänen otsallaan. Soveliaan johdannon jälkeen alkoi hän puhua siitä surullisesta metakasta, joka äskeisin oli sattunut Hupihaittolassa, kun Sven Stool ilman minkäänlaista ymmärrettävää syytä oli hyökännyt hänen, isännän, kimppuun ja pidellyt häntä sangen pahoin. Patruuna kuvasi Svenin käytöstä räikeissä piirteissä, ja nimismies Spökvist loi kuvaukseen sitä tuntuvampia varjoja. Vielä vakuutti patruuna, että hän kunnioituksesta ja ystävyydestä kunnon Brantia kohtaan, joka tietämättänsä oli kasvattanut käärmettä povellaan, aikoi antaa armon ja olla ryhtymättä laillisiin toimenpiteisiin pahantekijän suhteen. Nimismies näki hetken otolliseksi kysyä, missä Sven mahtoi piileillä, johon korpraali vastasi vasta ikään saaneensa tiedon että kasvatuspoika oli palkkautunut kaartilaiseksi ja oleskeli tätä nykyä Jönköpingin seuduilla, — joka tieto silminnähtävästi huvitti patruunaa sanomattomasti.

— Ystävä hyvä, sanoi hän korpraalille, — huomaattehan nyt kuinka suuresti olette pettynyt toiveessanne saada kasvatuspojastanne hyvää ja kunnollista miestä. Hän on huonosti palkinnut huolenpitonne ja rakkautenne. Kaikki siteet hänen ja teidän väliltänne tulee tästä hetkestä asti olla katkaistuina; varsinkaan ette suinkaan enää koskaan voine antaa Johannaa semmoiselle kadotetulle olennolle. Niin on siis poistettu sekin ainoa este, jonka tunnollisuutenne asetti minun ja Johannan naimisen välille, ja vaikka edellisen epäyksenne kautta tulinkin syvästi loukatuksi, niin tulen minä nyt toistamiseen anomaan teidän ja vaimonne myönnytystä avioliittoomme. Olen vakuutettu ettei asiain tällä kannalla ollen mitään estettä Johannan omalta puolelta tule kohtaamaan, vaan tahdon sittenkin antaa hänelle pitkällistä ajatusaikaa. Aikomukseni on näetten teidän luvallanne lähettää Johanna johonkin parempaan perheeseen saamaan sivistävän kasvatuksen ja sen kautta tulemaan ansiolliseksi vastaanottamaan sen yhteiskunnallisen aseman, jonka minä hänelle tarjoon.