— Mikä jalo mies tuo Brackander! sanoi Spökvist ihmettelevästi.
Mutta korpraali ja etenkin Kersti muori, joka viime aikoma oli saanut vallan toiset ajatukset asiassa, eivät näyttäneet niinkään halukkailta tarttumaan koukkuun. Kersti piti kiivaasti Svenin puolta arvellen, ettei poika silti ollut niin kadotettu olento, joksi patruuna häntä oli sanonut, vaikkei hän voinutkaan puolustaa hänen käytöstänsä isäntäänsä kohtaan. Sven oli kaiketi kovasti ärtynyt, arveli hän; muuten ei hän kuuna päivänä olisi sillä tavalla käyttäytynyt, mutta kaikissa tapauksissa pyysi Kersti että patruuna antaisi hänelle anteeksi ja ajattelisi hänestä parempaa, sillä sen olihan ansainnut.
Korpraali lausui melkein saman kuin Kersti, mutta lausui sen tyynemmin, järkevämmin ja melkoista päättävämmin. Patruuna saattoi sanomattomaksi mielikarvaudekseen hyvin havaita, että hän kaikesta juonittelustaan huolimatta ei ollut askeltakaan lähemmäksi maalia päässyt. Hän loi Spökvistiin salamielisen silmäyksen, jonka jälkeen nimismies nousi seisoalleen ja puhui niinkuin seuraa:
— Veli Brackander, minä en ymmärrä mitenkä sinä tyynellä mielellä saatat kärsiä moista kiittämättömyyttä ja uppiniskaisuutta. Sinä olet verrattomalla jalomielisyydellä kohdellut näitä kelvottomia ihmisiä, jotka peittelemättä julkenevat pilkata ja uhmata sinua; olet tarjounut armahtamaan pahantekijää, joka tarttui isäntäänsä käsin ja sen kautta teki itsensä vankilaan ja raipparangaistukseen syypääksi. Ei, ystäväiseni, mitta on kukkurallaan… ole sinä jos olet kivenkova kuolettaville solvauksille, vaan minä en ole; minä en kärsi kuulla sitä kauemmin. Sinun on ryhdyttävä kovin kourin asiaan käsiksi… kuulusteltava lurjusta ja panetettava hänet tyrmään… saatettava hänet oikeuden tutkittavaksi, ei ainoastaan sinua vastaan tekemänsä ylläkön johdosta, vaan myös koska hän kaiken luultavuuden mukaan on syypää suurpajassa tapahtuneeseen varkauteen.
Kun korpraali Brant kuuli Sveniä syytettävän varkaudesta, rypistyivät siinä tuokiossa hänen tuuheat kulmakarvansa sangen uhkaavalla tavalla. Hänen sisunsa kuohahti niin kuin se hänen nuoruutensa ajoista asti ei ollut kuohahtanut, sillä hänen vakuutuksensa kasvatuspojan rehellisyydestä oli juurtunut yhtä voimakkaasti kuin hänen uskonsa Raamattuun, ja loukata Svenin kunniaa oli yhtä kuin loukata hänen omaa kunniaansa. Hän kaappasi röyhkeätä nimismiestä kädestä kiinni ja työnsi hänet jokseenkin säälimättömästi ulos ovesta, joka heti samassa vedettiin kiinni hölmistyneen kruununpalvelijan nenän edessä. Kun patruuna sen näki, huomasi hän että oli paras aika hänenkin lähteä, liiatenkin kun Kersti kyynelin ja terävin sanoin alkoi purkaa mielikarvauttaan hävyttömän syytöksen johdosta. Brackander mumisi jotakin, että korpraali syyttäisi itseänsä siitä mitä hänen menettelytapansa johdosta mahdollisesti tulee seuraamaan, ja lähti. Kohta sen jälkeen vierivät kiessit pois.
Illemmalla saapui Johanna vanhempien taloon. Patruuna oli näet heti kotiin päästyänsä kutsuttanut tytön luoksensa, maksanut hänelle jäännöksen vuosipalkasta ja käskenyt hänen heti lähteä Hupihaittolasta. Johannalle oli ero enemmin iloksi kuin mielipahaksi, ja saatuansa tietää kirjeen sisällön, kiitti hän sydämestänsä Jumalaa siitä, että hän palvelustoimensa estämättä saattoi rientää minne sydämensä häntä kutsui, nimittäin Svenin sairasvuoteen ääreen. Hän ilmoitti vanhemmillensa päättäneensä jo tänä iltana lähteä matkaan; korpraali tahtoi että hän odottaisi aamuun, niin että kävisi hommaaminen sitä tätä matkalle ja matkan päässä tarvittavaa kalua, mutta Kersti vastusti viipymistä.
— Kukapa tietää, eikö poika mahdollisesti kuole ennenkun hän ehtii perille, sanoi eukko vesissä silmin.
— Mitähän jos hän on erinnyt tästä maailmasta siinä uskossa, että minun haluni oli ajaa hänet kotoa pois ja että Johanna ei ollut hänelle uskollinen! Johanna ja Sven eivät konsanaan tulleet väliänsä selvittäneeksi; eivätpä he ole edes toisiansa nähneetkään siitä asti kuin patruunan juolahti mieleen turmallinen tuuma kosia Johannaa. Se seikka se juuri kipeimmin on Johannan sydämeen koskenut; sen tiedän varmaan ja se on, Jumala paratkoon, minun syyni. Ei, rakas tyttöseni, lähde sinä vaan hetipaikalla, ja ota matkaan ne rahat, jotka sinulla on palkastasi tähteenä; ne saattavat nyt olla hyvään tarpeeseen. Johanna parka, hän on kärsinyt yhtä paljon kuin minä. Mene sinä, lapsikulta, ja palaja tuoden semmoisen sanoman, joka voi tyynnyttää sekä sinun sydämesi että minun omantuntoni!
Valmistukset oli pian tehty. Vähäinen nyytty käsivarrellaan lähti Johanna mökistä. Hän kulki sinä iltana puolen penikulmaa ja lepäsi yön Fogelvik-nimisessä kylässä erään talollisen luona, joka oli Kerstille sukua. Varhain seuraavana aamuna jatkoi hän matkaansa. Hän kuljeskeli yksin autioita, tuntemattomia seutuja, mutta ajatus, että Sven häntä tarvitsi, antoi hänelle rohkeutta ja joudutti hänen askeleitaan. Väliin sattui, että hyväntahtoinen matkalainen pyysi häntä ajoneuvoihinsa istumaan, siten lyhentäen hänen vaellustaan; väliin kohtasi hän synkissä, hiljaisissa saloissa kuljeskelevia maantienpolkijoita ja päihtyneitä irtolaisia, jotka heti olisivat ryöstäneet hänet puhtaaksi, jos olisivat tienneet, että hänellä oli vähäinen summa rahaa muassaan; välimmiten taasen muutamat raa'at herrasmiehet ahdistelivat häntä törkeillä pilasanoillaan ja epähienoilla kysymyksillään, mutta hän tukahutti kaikki pelon tunteensa ja kulki kaikkein vastusten läpi, rohkaisten mieltänsä ajattelemalla sitä päämäärää, jota kohden hän kulki.
Niinpä sitten muutama päivä kirjeen lähettämisen jälkeen muuan nuori nainen astui vanhan Kaarinan tupaan. Hän mainitsi nimensä ja Kaarina tunsi sen, sillä hän oli useasti kuullut sairaan vieraansa houriessaan mainitsevan sitä. Sillä hellyydellä ja väsymättömyydellä, jota ainoastaan rakastavalla naisella voi olla, valvoi Johanna nyt Svenin ääressä ja vaali häntä, niinkuin äiti sairasta lastaan, ja Kaarina sai nyt ensi kerran kauasta aikaa nauttia jonkunlaista lepoa yöllä. Eräänä päivänä houraili Sven kovasti; hiljattain elämäinsä tapausten sekavia kuvia väikkyili hänen mielessään; Johanna kuuli taas nimensä hänen kelmeiltä huuliltaan; lempeä ja valitusta huokui noista sairaan katkonaisista sanoista. Silloinpa sirahti hänen otsalleen kaksi kyyneltä, kaksi surun kastehelmeä, tytön silmistä, ja niillä näytti olevan eriskummainen vaikutus sairaaseen, sama vaikutus kuin virkistävällä ehtoosateella auringonpaahteessa nuutuvaan kukkaan. Selvenevä tajunta kuvautui hänen katseessaan; hänen silmänsä avautuivat vitkaan ja kiintyivät Johannaan, ja tietämättä olivatko nuo rakkaat kasvonpiirteet aistinharhaa vaiko todellisuutta, ojensi nuorukainen raukeat kätensä lapsuutensa lemmittyä, ensimäistä ja ainokaista rakkautensa esinettä kohtaan. Nyyhkien painalsi Johanna hänen kalpeat kasvonsa rintaansa vasten. Vanha Kaarina seisoi takana ja katseli nuorukaista ja neitoa kyyneltynein silmin.