Johannan läsnäolo vaikutti voimakkaammin kuin mikään muu Svenin parantumiseen. Nuorukainen oli tuskin milloinkaan ennen tuntenut itsensä niin onnelliseksi kuin nyt sairasvuoteella.
Palaamme nyt taas teineihin. Johanna viittasi heille merkiksi, että hän hyvin tunsi heidät ja että he olisivat hiljaa, koska Sven nukkui. Mutta kun hän kohta senjälkeen heräsi ja näki äsken saapuneet vieraat, hymyili hän iloissaan ja ojensi heille tervehdykseksi laihtuneen kätensä. Hetken puheltua lähtivät molemmat naiset huoneesta. Sven kysyi silloin teineiltä, aikoivatko he paluumatkalla poiketa Hupihaittolan ympärisseutuihin, johon teinit vastasivat, että he juuri olivatkin sopineet sivumennen pistäytyä terveisillä korpraali Brantin luo.
— Sepä oli hauskaa! sanoi Sven; — sanokaa sitten isälle ja äidille ja Inkerille terveisiä minulta, ja kertokaa heille, ettei minulla ole mitään vaaraa ja että turvallisesti odotan tulevia päiviä. Ja sanokaa te Yrjö isälle ja äidille, etten minä ottanut pestiä ennenkuin tulin tietämään, että Tukholmassa on hyviä toiveita sepäntyöllä ansaita sivutuloja, ja että minä hyvin säntilleen aion lähettää kaikki kuukausirahani, jotka saan säästetyksi, heille, niin ettei he jää ilman avutta, vaikka minä olen heistä kaukana. Sanokaa heille niinikään että minä hyvin tiedän mitenkä paljon suuressa kaupungissa kevytmielisten toverien keskuudessa on kiusauksia, jotka väijyvät ihmistä, vaan että minä Jumalan avulla vältän joutumasta niiden pauloihin. Minä pidän luonnostani vaarin ja ammennan voimia Jumalan sanasta ja rakkaitten omaisteni muistosta. Jos kohtaatte patruunan, nimismiehen tai jonkun muun, joka puhuu pahaa minusta, niin älkää uskoko heitä, sillä minä tahdon teidän säilyttävän hyvän ajatuksenne minusta; minä en ole mitään pahaa, mitään epärehellistä tehnyt. Ja paitsi sitä olenkin jo aikaa sitten sydämessäni antanut anteeksi niille, jotka minua vastaan rikkoneet olivat, enkä Luojan kiitos vähintäkään vihan kaunaa tahi karvautta mielessäni heitä kohtaan kanna… Yrjö, nuttuni rintataskussa on muutamia paperirahoja, jotka sain osaksi värvääjältä, osaksi maksuna kivääristä jonka möin. Lukekaa niistä puolet ja antakaa ne isälleni; toisen puolen on kelpo Kaarina saava.
Yrjö teki niinkuin Sven pyysi, lupasi viedä terveiset ja kertoa kaikki mitä Sven oli maininnut. Illemmalla, teinien puheltua Kaarinan ja Johannan kera ja sanottuaan heille herttaiset jäähyväiset, jättivät he pienoisen mökin hakeaksensa sopivampaa yöpymispaikkaa. Sade oli lakannut, ja aurinko laski rusopunaisten ja kullanhohtavain pilvien ympäröimänä. Metsästä kävi raikas tuoksu; sinisilmäiset lemmenkukat, jotka kasvoivat maantienojassa, sulopunervat vanamot ja sinikellervät keto-orvokit nyökkäilivät toinen toisilleen, terät sateen vilvoittavia helmiä täynnään. Pimeni pimenemistään ja pientä Aadolfia alkoi päivän rasitusten jälkeen vaivata väsymys ja uni. Vaikka seutu, jonka läpi he kulkivat, ei ollut juuri harvaan asuttu, oli sentään harvakseltaan ihmisasuntoja maantien rinnassa, ja kun teinit vihdoin talon näkivät ja alkoivat ovelle kolkuttamaan, aukesi se vain siksi että ulos pääsi äkäinen muriseva talonkoira, jonka he vasta muutamilla kepinlyönneillä saivat loittonemaan asianmukaisen matkan päähän kintuistaan. Tästä vierasvihaisesta talosta he nyt lähtivät, vaan äkkäsivät kohta läheisyydessä heinäladon, johon he avoimen luukun kautta kiipesivät. Täällä panivat he maata hyvänhajuiseen heinään ja olivat tuota pikaa siirtyneet iloisten unien kirjavaan maailmaan.
He nousivat seuraavana päivänä jo aamun valetessa ja jatkoivat matkaansa, puhellen vakavista asioista.
— Niinhyvin matkoillamme saavutetusta vähäisestä kokemuksesta kuin omasta synnynnäisestä taipumuksestani luulen huomaavani ja tuntevani, lausui muun muassa Yrjö, — että ne ihmiset ovat onnellisimmat, jotka viettävät toimellista ja samalla intelligenttiä elämää luonnon helmassa. Onni ei tosin ole riippuvainen ulkonaisista olosuhteista, se lähtee omasta sydämestämme, mutta sydän se sykkii terveellisemmin ja voimakkaammin kun se sykkii luontoäidin tervettä povea vasten. Minä en ymmärrä niitä ihmisiä, jotka vapaaehtoisesti hautautuvat kuni myyrät suurten kaupunkien pimeihin, haiseviin kujihin ja kuolevat siellä, ilman että kukaties koskaan ovat nähneet sinitaivaan, lorisevan metsäpuron, ihanan auringonnousun, ilman että koskaan ovat hengittäneet puhdasta, virkistävää ilmaa, ilman että ovat kuulleet soitoista suloisinta: luonnon ikuisesti vaihtelevaa, suurta paimensymfoniiaa. Ja mitä ovat nuo myyrät kaikkien näitten uhraustensa vastineeksi saavuttaneet? He ovat ehkä sanomattomilla huolilla ja vaivoilla koonneet itselleen rikkauden, joka heidän haudanpartaalla on jättäminen ja josta eivät milloinkaan ole voineet tuntea suurempaa mielihyvää kuin luonnonihminen tuntee vähäisten tarvettensa tyydytyksestä. Ja se, joka korkeampain velvollisuuksiensa mukaan ei elä yksinomaan omaa itseänsä varten, vaan koettaa vähässä määrässään ihmiskunnan suuren perheen jäsenenä vaikuttaa ihmiskunnan korkean päämäärän hyväksi, hänellä on tarpeeksi alaa toimia eläköön hän missä hyvänsä, maalla tai kaupungissa, matalaisessa majassa tai kuninkaan palatsissa. On kuitenkin hyvä, että ihmiset ovat erinkaltaisten taipumusten ohjattavina; suuret kaupungit ovat yhtä tarpeelliset kuin hajallaan olevat mökit.
Teinit eivät juuri erinpitkiä taipalia päivässä tehneet ja viipyivät tiellä milloin yhdestä milloin toisesta syystä. Vasta viidentenä päivänä he sen vuoksi ehtivät Hupihaittolan tiluksille. He kulkivat masuunin sivu, jossa he ensin olivat tulleet Sven maasmestarin kanssa tuttavaksi, ja pienen metsäojan sivu, jossa he hänen kerallaan olivat uineet, ja näkivät metsän läpi ehdittyään kauniin laakson, jossa korpraalin talo sijaitsi. Sama oli laakso, sama järvi, samat kukkulat, mutta siitä huolimatta teki tuo tuttu luonnonkuvaelma teineihin erilaisen vaikutuksen kuin edellisellä kerralla. Pienten peltosarkain lainehtiva vilja oli lyöty maahan, niittyjen ja lehtipuiden vihervyys vähemmin vehmasta, kevätkukkien sijalla toisia, jotka kertoivat syksyn lähestymistä. Seutua painoi hiljaisen, haaveilevan surumielisyyden leima, mutta päivä valoi nyt kuten silloin kullanhohdettansa kallioille, kedoille ja järvelle, samaten kuin menneitten onnen päiväin muisto luo sulosuruisen heijastuksen kuluneeseen, kolkkoon ja hävinneeseen elämään.
— Kas tuolla, tuollahan on tupanen! virkkoi Aadolf, kun vähäinen punaiseksi sivuttu maja ympärillä kasvavain omenapuiden keskeltä vilahti näkyviin; — mutta ellen erehdy, on tuvan edustalla paljon kansaa kokoontuneena. Mitähän mahtanee olla tekeillä?
Yrjö varjosti kädellä silmiään ja lausui:
— Oletpa oikeassa, Aadolf. Mitähän se lienee? Rientäkäämme välemmin!