Teinit huomasivat kohta mitä oli tekeillä. He saapuivat paraiksi näkemään viimeisen näytöksen surunäytelmästä, joka ei vielä ollut asianmukaisella taidenimityksellä pantu estetiikan luetteloon, vaan joka yhteiskunnallisessa elämässä tunnetaan ryöstöhuutokaupan nimellä.
Yrjö ja Aadolf tunkeusivat kansanjoukon keskeen ja näkivät edessään kaksi miestä, jotka, päättäen heidän puvustaan, kuuluivat niin kutsuttuun herrasluokkaan ja näyttivät olevan tärkeimpinä näyttelijöinä murhenäytelmässä.
Toisen heistä muisteli toinen teineistä nähneensä eräänä iltana heidän levätessään muutamalla kukkulalla vähän matkaa Hupihaittolan herrastalosta — juuri samana iltana, jolloin lukijamme ensi kerran tutustuivat Yrjöön ja Aadolfiin. Hän oli pienehkö, hartiakas miehen vähkyrä ja hänen kasvonsa ilmaisivat täydellisimmässä määrässä kolmea samansukuista ominaisuutta: typeryyttä, keimeyttä ja raakuutta. Mies oli sanalla sanoen tuo suuri mahtava patruuna Nikolaus Brackander. Mutta varsinaisena päänäyttelijänä oli mies, jolla oli oikea salakuljettajan naama. Hän seisoi siinä, ympärillänsä huonekaluja, kyökki- ja kalastusneuvoja, maanviljelyskaluja, vaatetuskappaleita j.m.s. piti toisessa kädessä Moralaista kelloa, toisessa huutokauppavasaraa, jota hän reimasti heilutteli ilmassa tarjotessaan kaupaksi kelloa, ja vehnästi puhettansa sukkeluuksilla, jotka saivat ympärillä olevan ihmisjoukon nauramaan ja varsinkin näyttivät miellyttävän patruuna Brackanderia. Sanottu herrasmies räjähti näetten kerran toisensa jälkeen niin ryhevään nauruun, että koko hänen pienehkö ruumiinsa hytki ja kyyneliä herui hänen pieniin haljakkoihin silmiinsä.
Kolmantena oli pitkäsäärinen, laiha ja tummanverinen herra, joka istui pöydän ääressä kirjoittaen. Se oli Spökvistin apulainen, nimismiehen kirjuri Riskvist. Hän piti huutokauppapöytäkirjaa ja teki sitä niin syvämietteisen näköisenä, ikäänkuin olisi hän kirjoitellut selityksiä Newtonin Principiaan. Riskvist oli niitä harvoja, joita Spökvistin sukkeluudet eivät näyttäneet huvittavan. Asianlaita olikin se, että hän oli kuullut ne sanasta sanaan vähintäinkin sata kertaa ennen; hän ei kyennyt niille nyt edes viran puolestakaan nauramaan.
Teinit tunsivat taasen nuo koruttomat huonekalut, punamaalisen sälesohvan, kukilla kaunistetun kaapin; he näkivät "Kaarle XI:nnen näyn valtiosalissa" erään talollisen pojan käsissä, hänen isänsä kun oli ostanut tuon mystillisen ja merkillisen kuvan tyydykkeeksi pojan koreita ja räikeitä värejä tavottelevalle mielelle.
Sitten näkivät he vanhan eukko rassun vetäytyvän pois suuri raamattu kainalossa. Se oli korpraalin perheraamattu, jonka hän oli perinyt isältään ja jonka kanteen koko perheen sukutaulu, syntymä- ja kuolinpäivät oli merkitty… se oli se kirja, josta äijävanhus oli hakenut ravintoa uskolleen Jumalaan ja ihmiskunnan vapahtajaan, saanut valoa elämän pimeinä hetkinä ja voimaa, kun hän tunsi peräti lamautuvansa kohtalon ankarien iskujen alla. — Muuan torppari talutti pois helposti saatuna saaliina korpraalin ainoan lehmän, Inkerin mielikin, jota hän niin huolellisesti oli hoitanut ja ruokkinut. Eräs vanha talonpoika ja hänen vaimonsa seisoivat teinien läheisyydessä ja haastella pakisivat korpraali Brantin juhlatakista, jonka talonpoika oli huutanut, ja jonka eukko arveli sopivan hyvin jahka siitä punainen kaulus ja kiiltävät univormunapit ratkottiin pois. Nyt jysähti huutokauppavasara pöytään, ja Moralainen kello, joka niin kauan oli mittaillut rauhassa kuluvia hetkiä pienessä majassa, joutui niinikään saaliinhimoisiin käsiin ja vietiin riemuiten pois.
Emme huoli tuhlata sanoja kertomalla syyn tähän surulliseen kohtaukseen, johon molemmat teinit raskain mielin olivat osuneet todistajiksi. Selvää on että patruuna Brackanderilla on sormensa tahi oikeimmiten koko kätensä mukana pelissä. Emme myöskään tahdo luetella niitä keinoja, joiden avulla patruunan onnistui saada tällä tavalla laadituksi kostonsa.
Ystävänsä Spökvistin kiihottamana, joka kantoi nurjaa mieltä korpraalia kohtaan aina siitä käsin kun tämä kerran oli uskaltanut paiskata hänet ovesta ulos, oli patruuna helpolla saanut asian käymään toivonsa mukaan. Mainitsemme vain, että huutokauppa oli tullut määrätyksi sen johdosta, kun korpraalilla ei ollut "mustaa valkean päällä" todistaakseen että oli maksanut kuluneen vuoden arentisumman. Siten sai hän maksaa yksinkertaisesta ja lapsellisesta uskostaan ihmisten rehellisyyteen; täytyyhän jokaisen käytännöllisälyisen miehen huomata, että vanha sotamies anteeksiantamattomalla varomattomuudellaan oli kovan kohtalonsa ansainnut.
Yrjö ja Aadolf silmäilivät väkijoukkoa, ja he hengittivät helpommin kun eivät nähneet korpraalia, hänen vaimoaan ja Inkeriä saapuvilla olevien joukossa. Kolkon vakavuuden tunne oli vallannut heidän mielensä. Kuinka toisin olikaan kaikki siitä asti, kuin teinit olivat käyneet ensi kerran täällä! Ja olihan niin lyhykäinen aika vain erottamassa silloin ja nyt toisistaan! Ja nuorukaisista, joiden mielestä maailma tähän asti oli ollut ikäänkuin kukilla kaunistettu, aurinkoinen kilpatanhua, jolla ainoastaan laakereita ja iloa oli tarjona jokaiselle, ken ilomielin ja voimakkaalla kädellä tahtoi niitä voittaa, heräsi aavistus, joka kuiskaili heidän mieliinsä kaiken inhimillisen onnen pysymättömyyttä, elonrauhan ja tulevaisuuden toiveiden pettäväisyyttä, pahuuden vallasta ihmisten keskellä ja niitä kovia koettelemuksia, jotka vartovat jokaista, liiatenkin rehellistä, vaelluksen aikana tämän elämän laakson lävitse.
Yrjö ja Aadolf olivat siinä tuokiossa arvanneet koko asianlaidan. Nuoret teinit silmäilivät tavattoman halveksivaisesti molempia herrasmiehiä, jotka he kerronnan mukaan tunsivat ruukinisäntä Brackanderiksi ja nimismies Spökvistiksi. Heidän katseissansa välähteli mielikarvaus ja kuohahtanut nuoruuden viha, eikä yksinomaan halveksiminen; pienen Aadolfin paloi halu lyödä kamahuttaa irti pari niistä hampaista, jotka hohtivat nimismiehen pilkallisesti irvistävässä avosuussa; olisipa hän vaan ollut jättiläinen Finn, tahi ainakin tavattomista ruumiinvoimistaan tunnettu Smoolannin renki "Puttetorpa-here", olisi hän aivan varmaan ajaa pölähyttänyt patruunan, nimismiehen, kirjurin sekä huutokauppaan kokoontuneen yleisön kaikkiin kompassin ilmansuuntiin. Mutta nuorukainen tunsi liian hyvin oman voimattomuutensa, ja hänen vihansa läikähti suruun ja mielihaikeaan.