— Yrjö, sanoi hän tälle, — seuraa minua täältä! Heittäkäämme sitä ennen vain silmäys majaan, jossa ne kunnon ihmiset asuivat!
Miettiväisenä ja vaieten seurasi Yrjö ystäväänsä tupaan, mutta he pysähtyivät kynnyksellä ja vetäytyivät pikaisesti taapäin, sillä vilaistessaan tyhjään huoneeseen olivat he nähneet soturivanhuksen liikkumatonna seisovan otsa ikkunapieleen painettuna, kädet ristissä rinnan yli. He kuulivat hänen huokaavan, näkivät kyynelten vierivän hänen uurtuneita poskiansa myöten ja tippuilevan harmaanvalkoisiin viiksiin… ja Aadolf, jonka tuntehikasta lapsensielua tämä näky pöyristi, painoi kasvonsa Yrjön olkapäätä vasten ja antoi kyyneltensä viljavina vuotaa.
— Rakastettu ystävä! kuiskasi Yrjö ja kiersi kätensä pienen toverinsa kaulaan.
Kun Aadolf taas oli tointunut ja Yrjö auttanut häntä hävittämään hänen kyyneltensä jälkiä, sekausivat teinit uudelleen ihmisvilinään. He näkivät nimismies Spökvistin nostavan ja näyttävän joukolle korpraali Brantin vanhan musketin, sen musketin, jolla hän oli taistellut Helsingin tappelussa ja jota hän, samoin kuin Raamattuaan, urhoollisuusmitaljiaan ja kaunista erotodistustaan sotapalveluksesta oli pitänyt kalliimpana ja rakkaimpana omaisuutenaan.
— Hyvät ihmiset, Borup menee, huusi nimismies, — hi, hi, hi, Borup menee! Kuka huutaa tätä vanhaa musketunteria? Kuka antaa siitä kuusi skillinkiä? Tarjottu. Se on eriskummainen musketunteri, hyvät ihmiset… Seitsemän skillinkiä… Se on ollut mukana kaikkialla, missä Ryssät ovat löylyttäneet meitä selkään, hi, hi, hi… Kahdeksan skillinkiä… Jeppe Andersson tarjoo kahdeksan skillinkiä… Ei, yhdeksän skillinkiä, ystävät hyvät, yhdeksän skillinkiä musketunterista, joka oli mukana Ratanin luona, jossa Ruotsin poika niin ketterästi oikaisi pakoon…
— Te valehtelette, kurja nimismies! kuului yhtäkkiä hieno, suuttumuksesta värähtävä ääni. Se oli Aadolf Sparrfält; hän oli kiskoutunut irti Yrjön kädestä ja seisoi, ällistyneen ihmisjoukon uteliaana häntä katsella pälytessä, Spökvistin edessä, silmät vihasta säihkyvinä, nyrkit puristettuina. Hän oli Yrjön luota poistuessaan pudottanut lakkinsa; tummat kiharat hulmuilivat uhmailevasti hänen otsansa ympäri; poskia peitti harmin puna ja ohuet huulet värähtelivät suonenvedon tapaisesti.
— Te valehtelette, jatkoi poika. — Ruotsin poika ei paennut Ratanin luona, te kunnianloukkaava roisto. Ja mitä tulee erityisesti tuohon kivääriin, niin te ette ole arvollinen kajoomaan siihen likaisilla käsillänne. Sitä on kannellut rehti Ruotsin mies, joka on taistellut ja verensä vuodattanut isänmaansa puolesta…
Nimismies seisoi tuokion kuin kivettynyt; patruuna Brackander samaten. Synkkämielisen hidasluontoinen Riskvist katsoi huutokauppapöytäkirjasta ylös ja silmäili Aadolfia teeskentelemättömällä hämmästyksellä. Mutta Spökvist korotti äänensä ja lausui:
— Mikä sen pieni haukkuva poikanulikka sinä olet? Mistä sinä tulet? Kuka sinä olet, joka uskallat haukkua kruunun virkamiestä hänen toimittaessaan virkaansa?
— Niinpä niin, mikä sinä olet, ukuli? huusi Brackander.