— Nappapoika? äänsi Spökvist…
— Maankulkija? uudisti Brackander.
— Neljännysmies, virkahti Spökvist läheisyydessä seisovalle miehelle, — pidä tuota varkaanalkua silmällä äläkä päästä häntä karkuun. Huutokaupan loputtua puhelen minä itse hänen kanssansa.
— Ei ole tarvis, sanoi Yrjö astuen esiin; — minä vastaan pojan puolesta… hän on toverini… me olemme teinejä Veksiöstä…
— Vaiti Yrjö! huusi Aadolf; — tarvitseeko sinun tehdä tiliä minun persoonastani tuon kelvottoman roskajoukon edessä?
— Roskajoukon! äänsi Nordstjärnetähdistön ehdokas Brackander tuimistuneena; — etkö häpeä, pieni nulikka? Uskallatko kutsua meitä roskajoukoksi? Kyllä minä sinua opetan…
Ja patruuna nosti kultaponnella varustetun bamburuokonsa antaakseen hävyttömälle "nappapojalle" aimo iskun, kun Yrjö samassa asettui väliin ja kukkalapiollaan väisti sen.
— Kavahtakaa itseänne, hyvä mies, sanoi Yrjö patruunalle; — rohjetkaa te vaan tehdä väkivaltaa tälle lapselle, niin saatte olla ihan varma siitä, että minä annan teille niin että töppöset heilahtaa.
Patruuna silmäili äimistyneenä nuorukaista, joka oli niin kuulumattoman rohkea että sanoi häntä "hyväksi mieheksi" ja lupasi antaa hänelle "niin että töppöset heilahtaa". Moista hävyttömyyttä ei Brackander ollut eläissänsä kokenut ennenkuin nyt. Se oli taivaaseen huutava majesteettirikos! Tyrmistys ja ihmetys kuvautui niinikään kaikkien ympärillä olijain typerillä, ällistelevillä kasvoilla.
Mutta sittenkun patruuna lähemmin oli tarkastanut Yrjöä ja havainnut että hän oli pitkäkasvuinen, roteva nuorukainen ja hänen kasvonsa sangen totisen ja päättäväisen näköiset, katsoi hän sopivimmaksi luopua suoranaisista hyökkäyshankkeista. Hän asettui niin mahtipontiseen asentoon kuin suinkin — se on: levitti jalkansa ja pani kultaponnen nenälleen — ja lausui arvoisan juhlallisesti: