— Pylades hiiteen! Kymmenentuhatta keihästä roistoväen niskaan! Jos nyt tulen liian myöhään pelastamaan Kryysanteusta! Oi, Akilleukseni, jospa sinulla nyt olisi siivet! Kirottu lihavuuteni! Tässä tulee ratsastaa itselleen konsulin virka tai taittaa niskansa yrityksessä.
* * * * *
Kun Annæus Domitius ratsasti Tripodikadulle, niin se oli täynnä ihmisiä.
Vaan nämät olivat niin hiljaa, että häntä kummastutti. Mitä se merkitsi? Oliko hän tullut liian myöhään?
Ylhäällä Akropoliin ylimmällä rinteellä seisoi joukko pelokkaita katselijoita, Kryysanteuksen uskonveljiä. Annæus Domitius kirosi heidän pelkuruuttaan; he olivat ehkä nähneet, liikahtamatta paikaltaan, kuinka Kryysanteuksen taloon oli rynnätty, hän itse ja hänen tyttärensä, pakanain rakastama Hermione, revitty kappaleiksi raivokkaiden kristittyjen käsissä. Ja kuitenkin olisi päätteliäs joukko äkkiä hyökäten tuolta ylhäältä voinut musertaa alhaalla kadulla olevan yhteen sullotun väen.
Prokonsuli oli vetänyt kaapunsa taaksepäin, jotta kansa hänet tuntisi. Raivattuaan itselleen kappaleen tietä kansan läpi ja tultuaan lähelle arkontin taloa, missä ahdinko oli suurin, hän näki portin edessä ratsumiehen sotilaiden ympäröimänä, joiden keihäät ja kypärit näkyivät joukon yli. Ratsumies oli Pylades.
— Tilaa Akaian prokonsulille! Mikä on tekeillä? Mitä tämä väentunkeilu merkitsee? Tilaa keisarin nimessä!
Annæus Domitius näin huusi ja nosti korkealle kirjetaulua, jonka kuvitetut ja kullatut kehykset todistivat sen olevan keisarillinen käskykirje tai hallituksen julistus.
— Eläköön Annæus Domitius! huudettiin joukosta, sillä prokonsuli kävi homoiuusialaisesta ja oli aina tavoitellut rahvaan suosiota. — Eläköön Akaian prokonsuli! Eläköön homoiuusialaisuus!
Näitä huutoja seurasi välittömästi toiset, jotka kuuluivat kauempaa kadulta: