— Ammianus Marcellinus kuulee rahvaan huudot, älyää sen tarkoituksen, rientää kirkolle, lähettää diakonilla tiedon Petrokselle…
— Kirotut olkoon sinun pitkät juttusi! Minä en ymmärrä sanaakaan siitä, mitä sanot. Elääkö hän vielä, kysyn minä?
— Petros lähettää minut tänne suojelemaan hänen taloaan, minä tulen, juuri kun väki näyttää aikovan rynnätä siihen, muuan pappi seuraa minua, pappi puhuu kansalle ja hänen onnistuu saada keskustelu aikaan, kansa vaatii aluksi, että talossa olevat vääräuskolaiset annettaisiin ulos, keskustelua jatkuu vielä tällä hetkellä … ja me olemme täällä puolustamassa viimeiseen mieheen arkontin henkeä…
— Ylistetty olkoon minun onnellinen tähteni. Jalo Kryysanteus!
— Ahaa! mutisi Pylades vaaleten, — minä alan ymmärtää…
— Keskustelut ovat lopussa, jatkoi Annæus Domitius kovalla äänellä. — Mitä merkitsee tämä elämä, nämä huudot, tämä kansanpaljous? Mikä on tapahtunut minun poissaollessani? Onko täällä kapina? Uskalletaanko häiritä rauhaa, rikkoa lakeja, ylenkatsoa keisarin majesteettia?
— Loistava ja jalo herra!…
— Minä annoin, siihen velvoitettuna, joukkojen johdon Ateenan piispalle. Onko hän käyttänyt niitä häiritäksensä järjestystä, sen sijaan että olisi sen ylläpitänyt? No, Akaian prokonsuli kuitenkin lopullisesti vastaa siitä, että pidetään lait pyhinä ja että keisarin valta pysyy voimassa. Minä otan jälleen haltuuni päällikkyyden. Kansanjoukon täytyy poistua; muuten se hajoitetaan väkivallalla. Järjestys pitää saataman entiselleen virkamiesten, sotajoukkojen ja kaikkien kunnon kansalaisten avulla. Missä sotajoukot ovat?
— Suurin osa Peiraieuksessa…
— Mitä perkelettä ne tekevät Peiraieuksessa?… Ja muut?