— Jalot ystäväni, siellä olisin ollutkin, ellei joku aavistus … voinpa sanoa: jumalallinen ääni … olisi kutsunut minua takaisin Ateenaan. Minä tulen onnettomalla, tai oikeammin, onnellisella hetkellä. Meidän muuten niin tyyni, iloinen ja kaunis Ateenamme on, kuten olen nähnyt, rikollisten yllyttelijäin, raivokkaiden uskonhullujen käsissä. Olkaa huoleti, hyvät ystävät! Tunnin kuluttua järjestys on entisellään. Sinua, Kryysanteus, en voi kyllin lämpimästi kiittää siitä, että olet antanut turvapaikan sellaisille kansalaisille ja keisarin alamaisille, jotka muutoin olisivat joutuneet teologisen raivon uhreiksi. Ajat ovat pahat; teologinen tarttuma kulkee ruttona läpi maailman; vaan emme huuda jumalallisia valtoja turhaan avuksemme. Ystävät, minä tuon teille tärkeän sanoman. Sallimus on hyväksi nähnyt täältä poiskutsua pyhän majesteetin, keisarimme ja herramme, Constantius Augustuksen, jumalien ja cæsarien taivaaseen. Isänmaalla on uusi isä. Tänään on Rooman ja maailman hallitsija Julianus.
Yleinen äänettömyys seurasi näitä sanoja. Lausuttuina muutama tunti ennen, miltä huulilta tahansa, ne olisivat olleet majesteettirikos ja tuottaneet kuoleman. Ne kuuluivat rohkeilta, hirmuisilta nytkin, Annæus Domitiuksen huulilta, täälläkin, sellaisten ihmisten joukossa, joiden sisimmät toiveet ne toteuttivat, joilla niistä oli odotettavana elämä ja vapautus uhkaavasta vaarasta — jotka siinä tapauksessa, jonka ne ilmoittivat, näkivät enemmän kuin oman onnensa: se takasi Rooman valtakunnan rauhan, ihmiskunnan menestyksen, totuuden voiton. Oli ikäänkuin joka yksityinen sydän tässä seurassa olisi, yhdessä sen sydämen kanssa, joka sykkii aikakausien povessa, tuntenut tämän vaiheen merkityksen. Vaan kun oli päästy ensimäisestä hämmästyksestä, kiirehti kukin omalla tavallaan ilmaisemaan tunnetta, jota ei voitu sanoin lausua. Kryysanteus ja hänen tyttärensä ilmaisivat sen keskenänsä katseella, kädenpuristuksella; toiset syleilivät toisiaan, toiset päästivät riemuhuutoja. Prokonsuli sanoi viimein kääntyen Kryysanteuksen puoleen:
— Minä vaadin nyt sinun tehokasta apuasi järjestyksen palauttamiseksi. Et ole turhaan Ateenalaisten arkontti. Käykäämme toimeen heti! Onhan sinun uskonveljiäsi suuri joukko keräytynyt Akropoliille?
— On. Tahdotko, että annamme heille aseet?
— Sinä lausuit ajatukseni.
— Minä vastaan siitä, että käyttäytyvät arvokkaasti ja maltillisesti.
Heillä on vääryyksiä kostettavina, vaan he antavat koston jumalille ja
Julianukselle.
— He seuraavat sinua, johtajaansa … siinä on kylläksi. Onpa oivallinen asia, että Pallas Ateenan temppelissä on asevarasto.
— Ja että minulla on avain opistodomokseen, missä aseet säilytetään.
Olen käytettävänäsi. Menenkö heti sinne ylös?
— Mennään yhdessä. Minun tulisi tänään olla ainoastaan sinun varjosi, lisäsi prokonsuli hymysuin, viitaten pilaan, jota Constantiuksen hovimiehet tekivät Julianuksesta, — sillä sinähän opetit keisarillemme sotataidon Akadeemian puutarhoissa. Sinulla on kunniata oppilaastasi. Germanian metsät, Frankkien ja Allemannien kuninkaat sen todistavat… Älä pelkää, hän lausui Hermionelle, joka piti isäänsä kädestä kiinni ja kuunteli ulkoa yhä kuuluvia huutoja, — älä pelkää, jalo Hermione. Me menemme tukkimaan räyhääjien suut. Ammianus Marcellinus, seuraa meitä Akropoliille, ennenkuin rupeat jälleen johtamaan palatiineja!
Annæus Domitius lähti aulasta Kryysanteuksen ja Ammianus Marcellinuksen kanssa.