Kansa tunkeili, sysi ja huusi kuten ennenkin portin ulkopuolella. Sen kärsimättömyys kasvoi. Sen mielestä sovinnonhieromiset veivät liiaksi aikaa. Pappi, joka siihen asti oli niitä johtanut, oli, päästäkseen ehein nahoin leikistä, vakuuttanut että prokonsuli nyt oli ottanut asian haltuunsa, ja sen jälkeen hän oli hiipinyt pois. Pylades sotamiehineen vartioitsi porttia, eikä roistoväki ollut vielä asettunut uhkaavalle kannalle aseellista joukkoa vastaan.
Sillä välin kansanjoukkoon liittyi joka hetki uusia tulokkaita, jotka olivat kuljeksineet läheisten kaupunginosien lävitse ryöstäen ja surmaten. Yhtä joukkuetta, joka turhaan oli koettanut päästä täpötäynnä olevaan pääkirkkoon, johti kamala Kyyriaka, Kolyttoksen raivotar.
Kun Kryysanteus esiintyi Annæus Domitiuksen rinnalla, syntyi hetkiseksi hiljaisuus. Ihmeteltiin, mitä tämän piti merkitsemän. Sillä aikaa prokonsuli vaihtoi muutaman sanan Pyladeen kanssa. Sotilaat avasivat heille tien kadun poikki. Huudettiin sekaisin: eläköön prokonsuli, kuolema pääpakanalle! Muutama askel vain, ja jo oltiin Akropoliin rinteellä. Siltä puolelta veivät jyrkät portaat ylös kukkulalle. He pääsivät sinne ilman mitään vaaraa. Matka maksoi prokonsulille ainoastaan muutaman hikipisaran.
Joku minuutti sen jälkeen Tripodikadulla tungeskelevat homoiuusialaiset saivat kuulla Akropooliilta riemuhuudon. Huuto: Julianus Augustus, tuhannen äänen, miehien, naisten ja lasten nostamana, iski lyijyn raskaana alhaalla olevaan joukkoon. Samalla hetkellä näkyivät kadun suussa pääkirkolta marssivien legionalaisten ensimäiset rivit. Ne täyttivät koko kadun leveyden. Kansanjoukko sysättiin takaisin tai ylös pylväskäytäviin. Pylades järjesti joukot pitkään rintamaan. Akropoliin rinteeltä nähtiin aseellisia joukkoja astelevan alas. Väsymätön prokonsuli tuli taasen näkyviin, nousi kappadokialaisen hevosensa selkään, ratsasti rintaman keskikohdalle, nosti kätensä, jossa oli keisarillinen kirjetaulu, ja puhui sotilaille:
— Roomalaiset! Meidän herramme ja keisarimme, Constantius, on mennyt isiensä luo. Hänen ainoa elossa oleva sukulaisensa, korkea, mainehikas sankari Julianus, jonka sotatoverimme, Gallian legionat ovat huutaneet keisariksi, on valtakunnan ainoa laillinen hallitsija; Rooman senaatti, kansa ja legionat ovat yksimielisesti tunnustaneet hänet valtiaaksi. Hän seisoo tänään Uudessa Roomassa, Constantinuksen kaupungissa keskellä länsimaiden kaikkia sotajoukkoja, ilosta hurmaantunut kansa ympärillään. Sotamiehet, yhtykää maailman yleiseen riemuun! Tunnustakaa Julianus Augustus keisariksi! Dominus Julianus Augustus!
Pylades astui alas hevosensa selästä ja laskeutui polvilleen. Centuriot ja sotilaat seurasivat hänen esimerkkiään. Kohotettiin miekat ja kilvet ilmaan. Pitkin koko rintamaa kajahti huuto: Dominus Julianus Augustus!
Akropoliilta alasmarssivat joukot yhtyivät riemuiten huutoon. Sitten tuli kristittyjen vuoro. Heidän tarvitsi ainoastaan tointua hiukan, saada selvä käsitys asemasta ja päästä erilleen hurjimmista uskonkiihkoisista ja verenjanoisista, jotka itsestään hiipivät pois — yhtyäkseen hekin kaikin voimin tunnustushuutoon. Onhan kaikki esivalta Jumalalta, eikä esivalta miekkaa hukkaan kanna.
Vääräuskolaisveren jano oli kerrassaan kadonnut. Oikeauskoisuuden vaippaan kääriytynyt ryöstönhimo ja yksityinen viha näkivät parhaaksi hiipiä matkoihinsa ja piiloutua, minne hyvänsä saattoivat. Äsken niin raivokas joukko oli hajautunut kuin tuhka tuuleen. Toiset kiirehtivät kotiinsa, sulkeutuivat huoneisiinsa ja rukoilivat Jumalaa oikean opin puolesta, jolle nyt koitti hirveä tulevaisuus. Toiset — ja niitä oli paljoa enemmän — ihmettelivät itseään eivätkä voineet käsittää, kuinka tuo pieni "i", joka erottaa homoiuusionin homouusionista, oli äsken voinut olla heistä niin suuri ja tärkeä. Nyt se oli heidän silmissään vähennyt huomaamattomaksi pilkuksi; vieläpä yksi ja toinen, lähemmin asiata aprikoituaan, arveli nyt ett'eivät vanha oppi ja kristinusko tainneetkaan olla niin erilaisia — että juopa niiden välillä ei suinkaan ollut niin leveä, ettei voisi seisoa jalka kummallakin puolella ja siinä asemassa odottaa tulevaisuutta. Vaan useimmat vapisivat tilintekoa ajatellessaan. Murhattujen atanasiolaisten veri huusi maasta, ja tuli heidän kostajakseen heidän sukulaisensa tai keisarin valta, niin koston täytyi tulla hirmuiseksi. Kolyttokselta saadut veriset voitonmerkit olivat pudonneet voittajain käsistä ja viruivat nyt pitkin katuja. Ne jotka olivat punanneet kätensä vääräuskolaisverellä kiirehtivät niitä huolellisesti pesemään. Sen mukaan kuin sanoma Constantiuksen kuolemasta ja Julianuksen rauhallisesta valtaistuimelle-noususta levisi kaupunkiin, se lakaisi pois kaduilla kuljeksivat homoiuusialaisjoukot, ja ne legionalaisten tai aseellisten kansalaisten patrullit, jotka kohta kulkivat kaikkia katuja pitkin, eivät kohdanneet mitään vastarintaa, eivät mitään epäjärjestystä.
Määrättyänsä miten sotajoukot olivat sijoitettavat kaupunkiin, Annæus Domitius lähti Pyladeen kanssa yhden sotilascenturian etunenässä pääkirkkoon.