Hän selitti ensin sovitusoppia, semmoisena kuin sitä siihen aikaan molemmat suuret kristityt lahkot käsittivät. Esivanhempiemme lankeemuksen kautta olivat kuolema ja perkele saaneet vallan maailman yli. Ihmissuku oli joutunut saatanan ja hänen enkeliensä haltuun ja palveli niitä pakanallisina jumalina. Jumala viisaudessaan oli nähnyt tämän edeltäpäin, ennenkuin loi maailman, ja armossaan määrännyt ihmissuvulle vapahtajan. Tästä Jumalan aikomuksesta perkele ei tiennyt. Kristus astui alas maailmaan orjan muodossa, antautui kuoleman alaiseksi sovittaakseen veriuhrillaan Jumalan, antautui perkeleen alaiseksi lunastaakseen vanhurskaalla ja synnittömällä sielullaan syntisten ihmisten sielut. Mutta kun hän astui alas helvettiin, niin hän teki sen ainoastaan saarnatakseen pakanain sieluille vapahduksesta. Perkele huomasi itsensä petetyksi, viekkaudella voitetuksi. Hän oli ryhtynyt täydellisesti vanhurskaaseen henkeen, Jumalan ainoaan poikaan. Tämän kautta Jeesus sai vallan hänen ylitsensä ja voi vapauttaa hänen hallussaan olevat ihmiset. Siten perkele oli voitettu ja Aatamin lapset vapahdetut.
Sitten piispa rupesi esittämään Kristuksen persoonaa. Apostoli Paavalin kirjeistä hän sai todistuksia homoiuusialaisuuden järkähtämättömästä totuudesta, ja tämän totuuden varmemmaksi vahvistamiseksi ei hän epäillyt käyttää päätelmätaitoa, koska ymmärrys on hyvä lahja, kun sitä käyttää vain kulloinkin vallitsevan opin palvelukseen eikä sitä väärin käytä muiden mielipiteiden puolustukseksi.
Aikaansaatu sovitus, niin Petros edelleen julisti, on jokaisen saatavana, mutta ainoastaan oikeauskoisen kirkon helmassa, kun uskolla omistaa itselleen Jumalan pojan vanhurskauden. Perkele ei ole enää maailman yksinvaltias ruhtinas, mutta hän on yhä vielä mahtava kuningas, joka alituisesti taistelee kirkkoa vastaan; kirkossa näet on Kolminaisuus olennoituna. Ja hän menestyy taistelussaan. Pyhät kirjoitukset todistavat selvästi, että hänen valtakuntansa, kun ajan täyttyminen lähestyy, on taas oleva vahvempi valtakunta, kunnes Kristus tulee uudestaan, kukistaa sen, tuomitsee hyvät ja pahat, oikeauskoiset ja vääräuskoiset, sekä perustaa tuhatvuotisen valtakunnan.
Siinä taistelussa perkele ottaa aseekseen ihmisen ymmärryksen. Tähän hän puhaltaa harhahengen, joka viettelee ihmistä pois kirkon mahtavasta taikapiiristä. Tämän ulkopuolella ihminen joutuu hänen valtoihinsa. Ja aika mahtaa olla lähellä täyttymistään, sillä vääräuskolaisuus leviää hirveätä vauhtia maailmassa. Antikristus on jo tullut. Luomiskirja todistaa, että langenneet Jumalan pojat, pahat henget, ovat lähestyneet ihmisten tyttäriä. Antikristus on perkeleen ja maallisen naisen poika. Hän käy ympäri maailmassa, tulee kirkolliskokouksiin, pukee papin vaatteet ylleen ja kutsuu itseään kristillisellä nimellä Atanasiokseksi.
Saarnaajaa keskeyttivät alussa usein kohisevat suosionhuudot ja kättentaputukset. Vaan nämät lakkasivat puheen kestäessä, sillä Petroksen ääni tuli niin läpitunkevaksi, hänen kaunopuheisuutensa niin valtaavaksi, että tuntui ikään kuin hän olisi lainannut salaman loisteen ja haudan pimeyden siihen kuvaan, jonka hän esitti seurakunnalle Antikristuksen riehunasta ja viimeisten aikojen harhailuista. Kuuntelijat vapisivat. Tuhansittain vaaleita, pelästyneitä kasvoja oli kääntyneenä puhujaa kohden. Hänen suunsa oli noiden tuhansien katseiden polttopisteenä. Kun puhe tuon tuostakin hetkeksi seisahtui, vallitsi kirkossa kamala hiljaisuus, kuten luonnossa ukkoseniskun jälkeen, ja ihmiset alhaalla kirkon laivojen, ylhäällä parvien puolihämärässä näyttivät kivettyneiltä.
Clemens, joka oli puhujan läheisyydessä, oli laskeutunut polvilleen. Hänen kyyneleiset silmänsä katselivat lakkaamatta kahleissa olevia atanasiolaisia. Hänen katseensa surkuttelivat heidän lankeemustaan ja kehottivat heitä kääntymään.
Petros kääntyi sen jälkeen läsnäoleviin atanasiolaisiin. Hän kehotti heitä luopumaan perkeleestä ja siitä kerettiläisestä harhaopista, jonka tämä oli heille opettanut. Hän pyysi heitä ajattelemaan, että heidän kohtalonsa heti oli oleva ratkaistu ijankaikkiseksi, että kuolema odotti heitä kirkon muurien ulkopuolella. Hän tarttui tuntilasiin, joka seisoi hänen vieressään, ja muistutti heitä, että heidän lasinsa pian oli juokseva loppuun, — silloin oli oleva liian myöhäistä. Hän viittasi hirveään haamuun, joka lepäsi alttarin edessä mustaan verhotulla ruumislavalla, häneen, jonka he olivat murhanneet — ja hänen henkensä kautta, joka nyt julisti Jumalan kunniaa ja homoiuusialaisuuden totuutta kaikkien enkelein, pyhimysten ja veritodistajain kanssa, jotka seisovat karitsan istuimen ympärillä, hän manasi heitä palaamaan ainoaan autuaaksi tekevään uskoon.
Hänen näin puhuessaan sidotut vääräuskolaiset mutisivat toinen toiselleen: — Rohkeutta, rohkeutta! Ole vahva uskossa! Vapahdus lähestyy!
— Vaimo, älä vapise, kuiskasi muuan mies viereiselleen naiselle. — Katso häntä! Häntä tuolla kulmapylvään vieressä! Ei mitään pelkoa hänen nähdessään! Hän on oleva meidän voittomme todistaja.
Erään risteyksessä olevan pylvään vieressä seisoi mies, jonka silmät alati olivat olleet vangituissa. Nämät olivat tunteneet hänet vieraaksi saarnaajaksi, joka oli esiytynyt kalkkikivilouhoksessa — Atanasiokseksi. Kun Petros saarnasi, he eivät kuunnelleet hänen puhettansa. Atanasioksen huulilta virtaili sanoja, kuulemattomia kaikille muille, vaan ei heille. Häntä he kuuntelivat.