Aleksandros oli kummastuneen näköinen, sillä hänen herransa ei päivän kuluessa ollut puhunut sanaakaan mistään matkasta, eikä valmistuksiinkaan sitä varten oltu ryhdytty. Mutta vielä enemmän häntä pelotti se odottamaton tieto, että Baruk aikoi tulla häntä pois viemään. Mitä tämä merkitsi? Oliko hänen herransa, joka siihen asti oli ollut niin hyvä Aleksandrosta kohtaan ja tyytyväinen hänen palvelukseensa, nyt äkkiä suuttunut häneen ja myynyt hänet Barukille, rikkaalle kauppiaalle, joka aluksillaan kuljetteli orjia kaikkiin maanosiin, vieläpä barbareillekin, joiden luona, kuten luultiin, orjat teurastettiin verenjanoisten jumalien alttareilla?
— Sinä näytät murheelliselta, poikani. Älä ollenkaan pelkää! Anna minulle pikari viiniä ja mene sitte maata!
— Herra, kysyi Aleksandros alakuloisella äänellä, — oletko myynyt minut Barukille?
— Kuinka sellaista voi mieleesi juolahtaa? Noh, rauhoittuaksesi saat tietää, että kirje, jonka sinulle annoin, on vapautuskirjasi. Sinä olet vapaa, poikani, vapaa kuin taivaan lintu. Et ole enää orja. Ymmärrätkö minua?
Aleksandroksen kasvot kirkastuivat.
— Vapaa? Oi, mitä sanotkaan? Olisiko tämä vapautuskirjani? huudahti hän käännellen ja katsellen kirjettä. — Onko se mahdollista?
— Se on varmaa.
Aleksandros tarttui Karmideen käteen ja suuteli sitä.
— Hyvä on, sanoi Karmides vetäen kätensä takaisin. — Vaan sinä unohdat pikarin. Riennä!
— Vapaa! toisti orjapoika ihastuksissaan. — Vaan millä olen ansainnut tämän hyvyyden? Oi, herra, kuinka sinua palkitsen…