— Minun täytyy kuitenkin kirjoittaa tytölle … vain muutama rivi … puhdistaakseni itseni … päästäkseni häntä enää ajattelemasta.
Hän nousi, jätti kirjan ja istahti kirjoittamaan: "Karmides tervehtii Rahelia viimeisen kerran. Tein sen, johon velvollisuuteni minua kehotti ja jonka kautta me molemmat toivoimme niiden siteiden, jotka meidät ovat yhdistäneet, tulevan vahvistetuiksi. Epäilemättä tiedät jo, että tein sen turhaan. Kun tänään pyysin isältäsi kättäsi, niin lian kävi harmista ja kummastuksesta sanattomaksi. Sinäkö, pakana, sinä, kevytmielinen, irstas, lopen köyhtynyt Karmides! Siinä oli hänen vastauksensa. En tarvinnut siihen mitään selitystä; oli riittävää nähdä se katse joka sanoja seurasi. Valitettavasti, Rahelini, isäsi on oikeassa. Meidän välillämme on juopa, jonka yli ei voi astua. Olkoon kohtalo aina sinulle lempeä! Mitä minuun tulee, niin olen viisaasti kyllä laittanut itseni kyllästyneeksi samalla aikaa kuin köyhtyneeksi. Mitä se minua surettaa, ettei minulla ole kultakolikkoa huvin hinnaksi, kun en edes tahdo koko maailman huvituksia lahjaksikaan? Elämä on minusta kuin puserrettu appelsiini, jonka kuoren viskaan luotani. Minä lähden maahan, jossa yhtä vähän vaivaa ilo kuin tuska, yhtä vähän pelko kuin toiveet, luultavasti eivät myöskään ajatukset. Vaan jos siellä voi ajatella ja muistaa mennyttä, niin saattaa tapahtua, että jonkun kerran tahdon siihen jumalalliseen rauhaan, jota siellä nautitaan, yhdistää ajatuksen sinusta."
— Hyvä, ajatteli Karmides, nyt on siitä päästy. — Mitä muuta olen voinut tehdä tyttö raukalle, kuin mitä olen tehnyt? Olenhan minä, antaakseni hänelle onnen suloisen harhaluulon, teeskennellyt intohimoa, joka jo kauan sitten on sammunut. Onneton se hetki oli, jolloin hänen tummat silmänsä saattoivat minut suunniltani. Hänestä on minulla ollut enemmän päänvaivaa, kuin kaikista muista naisista yhteensä. Hänen hellyyttään, hänen mustasukkaisuuttansa, hänen tulevaisuudenpelkoaan, hänen onnetonta herkkätunteisuuttansa, joka ilmestyi tuhansissa muodoissa minun vaivakseni, tätä kaikkea olen kestänyt kärsivällisyydellä, jolla ei ole vertaa.
Hän rakastaa minua! Tällä hetkellä on suloista sitä ajatella. Aleksandroksenkin kyyneleet miellyttivät minua. Minua rakastaa siis todellakin kaksi ihmistä! Poislähtöni tuottaa siis tuskaa kahdelle olennolle! Onhan siinä lohdutusta ihmisluonnolle!
Kadota maailmasta ja jättää jälkeensä tyhjyys, jossa ei ole mitään tunteita, se on inhottava ajatus. Tyhjyys edessäni ja takanani, ja näiden ammottavien kitojen välillä kamala kuolonvävähdys! Ei, ei; ainakin takanani jotakin!
Toivoin jonkun aikaa Rahelin kanssa voittavani omakseni hyvän osan hänen isänsä rikkauksista. Mitä olisi silloin tapahtunut? Olisin matkustanut Bajæseen parantamaan merivedessä elinvoimiani. Olisin taas alkanut nauttia — joksikin ajaksi ja pikemmin tavasta kuin nuorekkaasta halusta — olisin sen jälkeen joutunut lääkärin huostaan ja hartaasti pyytänyt häntä tekemään kuolemattomaksi kurjaa olemista.
Epikuuroksen oppi on kurjin, minkä ihmisen aivot ovat keksineet. Minä inhoan pelkurimaista oppia, joka käskee nauttimaan kohtuullisesti, että saisi nauttia kauemmin. He pyytävät nautintoa, vaan sekoittavat siihen kuitenkin liiallisuuden seurausten pelon — ja sentähden he eivät löydä, mitä etsivät. He sekoittavat jumalien viiniin ihmisluonnon kurjimman sakan, joka on pelko. Sellainen sekoitus minua ällötti. Minä hain sekoittamatonta nautintoa ja kuljin tietäni, katsomatta oikealle tai vasemmalle.
Elämän toinen näytös on ihana. Ensimäinen on mitätön, kolmas ikävä, neljäs kurja. Minä olen aina kammonnut vanhuutta. Tekijän hyväntahtoisuus ilmaantuu, hänen neronsa kustannuksella, siinä että viides ja viimeinen näytös voidaan sovittaa kappaleeseen mihin kohtaan vain tahtoo. —
Nämä mietteet veivät Karmideen ajatukset jälleen kirjaan, jonka oli avannut. Se oli tutkistelu kuolemasta. Sellaisia teoksia oli helleeniläisessä kirjallisuudessa monta. Eräiden oppisuuntien filosofit pitivät lohdutuskeinoja kuolemaa vastaan tärkeinä siveysoppinsa osana.
Niinkuin matkalainen ainakin, Karmideskin tahtoi edeltäkäsin tietää jotakin siitä maasta, jonne oli päättänyt lähteä.