Kirjoittaja esitti ensin kysymyksen, onko ihmisen onnelle parempi karttaa huolellisesti jokaista ajatusta kuolemasta, vaiko aikoinaan siihen tottua, ettei joutuisi kauhun valtaan ja kadottaisi tasapainoaan, kun tuo välttämätön lähestyy. Hän mainitsi kuolemaa mitä lempeimmillä hyväilynimillä — se oli suloinen unelmaton uinahdus, unen veli, Maa-emon syliin palaaminen, hyvän Luonnon itsensä määräämä ruumiimme hajoaminen ja sen aineiden yhdistyminen ystävällisten alkuainesten kanssa — ja hän ihmetteli, että moni oli pitänyt edellistä keinoa parempana kuin jälkimäistä. Onhan se rauha, jota sen kautta luullaan saavutettavan, ilmeisessä vaarassa joka hetki, sillä luonto avaa hautoja eteemme tuhansittain, eläviä ja tuntevia olentoja hukkuu lukemattomia joka silmänräpäyksessä. Mikä hirmuinen tuska mahtaa vallata sen, joka ei terveessä tilassaan, hermojen vielä vahvoja ollessa, ole oppinut sietämään kuoleman ajatusta, kun vihdoin tauti häneen tarttuu, kun se edistyy, kun lääkäri epäilee, kun lääkäri hänet hylkää! Ainoastaan pelkurit ja ajattelemattomat ihmiset voivat siis valita tämän epäluotettavan ja vaarallisen keinon rauhansa säilyttämiseksi. Kuitenkin kirjoittaja myönsi että maan jaloimpienkin ja urhoollisimpienkin kansojen, Helleenien ja Roomalaisten, mielestä kuolema oli kauhun sana, jota laki kielsi mainitsemasta uhrijuhlissa ja muissa juhlallisissa kokouksissa, ja säädyllisyys yksityisseuroissa. Tästä näkyy, jatkoi kirjoittaja, kuinka syvälle ihmisluontoon kuoleman kammo on juurtunut. Tämä kammo täytyy voittaa, jottei sielun kirkkaus himmentyisi mitä jokapäiväisimmistä tapauksista. Sen tähden kirjoittaja oli yhtä mieltä kaikkein helleeniläisten filosofien kanssa siinä, että ihmisen, joka rakastaa sielunsa rauhaa, tulee niin aikaisin kuin mahdollista tottua ajattelemaan kuolemaa ja tutkia mitä kuolema oikeastaan on. Hän muistutti Epikuurosta, joka tuskallista sairautta kituessaan ja lopun jo lähetessä kirjoitti ystävälleen, että hänen sielunsa ilo voittaa ruumiin tuskat ja että hänen viimeinen päivänsä on hänen onnellisimpansakin. Moni saa, ajatellessaan sielun kuolemattomuutta ja tulevaisen elämän iloja, sellaisen rohkeuden, joka ei ole kukistettavissa. Kirjoittaja ei kuitenkaan katsonut viisaan arvolle sopivaksi hankkia voimaa mistään, joka mahdollisesti voi olla erehdys. Voimaa täytyy jokaisen löytää itsestään. Hän kysyi, eikö siinä ole kylläksi lohdutusta, että on elänyt ja elämässään toimittanut jotakin hyödyllistä, kun tähän jälkikatsahdukseen saattaa liittää sen onnekkaan ajatuksen että saapi yhdistyä maan kanssa, joka tuottaa ja elättää kaiken hyvän ja kauniin, että ruumiin hajoamisen kautta vielä kuolemankin jälkeen voi hyödyttää niitä vertaisiaan, joita elämässä on rakastanut?
Kirjailija luetteli ja kuvaili monta seikkaa, jotka saattoivat tehdä ihmisen, huolimatta hänen syvälle juurtuneesta kuolon kammostaan, siitä välinpitämättömäksi, jopa oman elämänsä viholliseksikin. Niiden joukosta hän ei unohtanut hekumoitsijoita, jotka olivat tyhjentäneet riemujen maljan sakkaan asti. Moni niistä oli kuoleman pelosta syöksynyt sen syliin ja pitänyt tyhjiinraukeamista parempana kuin siitä ajattelemista.
Tämä kuvaus oli niin voimakas, että se saattoi nostaa hiukset pystyyn lukijan päässä ja siirtää hänet kuvailtujen joukkoon.
Kirjoittaja puhui laveasti tyhjiinraukeamisesta. Hänen havaintonsa pitivät yhtä Pluutarkoksen ajatuksien kanssa siinä, että kuolemanpelon syy useimmissa ihmisissä ei varsinaisesti ole siinä, että ajatellaan itse kuolemankamppauksen tuskia, eikä myöskään Tartaroksen eli helvetin hirmukuvissa, vaan juuri siinä, että ajatellaan tyhjiinraukeamista. "Halvaantukoon käteni ja jalkani, peittäkööt äkämät ruumiini, pankoot tuskani hampaani kalisemaan ja kitisemään; kun vaan elämän saan pitää, olen tyytyväinen, vaikka riippuisin ristiin naulattuna", sanoo Mæcenas. Ja moni ihminen ajattelee hänen tavallaan. Ihmishenki, niinkuin koko luonto, kauhistuu tyhjyyttä. Se voi suostua, jopa pyrkiäkin muuttumattomuuden tilaan, lakkaamattomaan lepoon, johon ei suru eikä ilo, ei toivo eikä pelko ulotu, vaan sellainen tila ei vielä ole tyhjiinraukeamista. Se pukeutuu suloisen, unelmattoman unen haamuun, jonka syvyydessä piilee mahdollisuus herätä uudestaan ja joka jähmettyneen pintansa alla kätkee miellyttävän levon tunteen. Vaan missä kaikki muutoksen mahdollisuus on poissa yhdessä sen kanssa, joka olisi muutoksen alainen, missä ei ole edes minkäänlaista olemista, missä mielikuvitus sukeltaa äärettömään tyhjyyteen, hapuillen turhaan ikuisesta pimeydestä joitakin atomeja, joista voisi muodostaa itselleen tuon käsittämättömän kuvaa, siinä ammottelee tyhjiinraukeamus.
Karmides heitti kirjan luotaan ja nousi. Hänen sieluelämänsä oli viime aikoina ollut kuin koneisto, jota joku ulkonainen paino piti käynnissä; hän oli veltostunut, häviöön joutunut, toivoton, siinä kaikki mitä hän tiesi itsestään, eikä hän tahtonut elää, koska se tulevaisuus, joka häntä odotti, oli tyhjä kaikesta muusta, paitsi kieltäytymyksistä. Vaipua yhteiskunnan lokaan, kun ennen oli loistanut ylellisissä piireissä ja ollut tähtenä nautinnonhimoisen nuorison keskuudessa, hiipiä ympäri ryysyinen mantteli yllä, niiden pilkan ja säälin esineenä joihin oli tuhlannut rikkautensa, ylenkatsottuna vaeltaa ennenaikaista ranseentumusta, häpeällistä vanhuutta kohden, tämä kaikki oli kuvautunut kamalin värein hänen mielikuvituksessaan. Tämmöisen kohtalon hän taisi välttää vapaaehtoisella kuolemalla. Sitä hän oli jo kauan katsonut elämänsä lopuksi. Vapaaehtoinen kuolema sisältyi hänen filosofiaansa, eikä hänestä ollut tuntunut vaikealta tyytyä siihen ajatukseen. Päin vastoin oli itsemurha tuntunut hänestä sopivalta loppukohtaukselta elämän huvinäytelmässä; se oli vain suurentava kokonaisuuden vaikutusta. Sammua keskellä elämänsä loistetta, jättää maailma, niin kauan kuin hän vielä häikäisi sen silmiä ja näytti sen mielestä kadehdittavalta ja onnelliselta, nuoruutta uhkuvana, kauniina, terveenä ja naisten hellyyden esineenä riistää itsensä irti huvitusten helmasta ja rientää haudan syliin, siinähän oli ainoa kuolema, joka saattoi sopia Karmideelle!
Sen enempää ei Karmides ollut ajatellut kuolemasta. Hän katsoi sitä välttämättömäksi asiaksi ja tahtoi käyttää tätä välttämätöntäkin tavalla, joka kutkutteli hänen ylpeyttään. Kuitenkin, kun hänen ajallinen onnensa uhkasi kallistuvan rakennuksen tavoin kukistua hänen päällensä, hän oli lykännyt päivästä päivään päätöksensä toteuttamisen. Nyt oli sentään viimeinen päivä tullut. Jos hän tämän yli eli, niin hän oli elänyt liiaksi, ja muutamia tunteja viivytettynä kuolema tulisi yhtä häpeälliseksi, kuin jos se häntä odottaisi pitkän ylenkatseessa ja kurjuudessa vietetyn elämän loppuna.
Hän oli siitä syystä kylmästi ja tyynesti päättänyt, että tämä yö oli oleva viimeinen.
Vaan tällä hetkellä, kun hän viskasi kirjan luotaan, hän tunsi, mitä ei ennen ollut tuntenut — epäröimistä. Se kauhu, jonka tyhjiinraukeaminen herättää ihmisluonnossa ja jonka tuo tuntematon kirjailija oli niin voimakkaasti ja sielutieteellisesti tarkkaan kuvaillut, oli häneenkin tarttunut.
Hän asteli muutaman kerran lattian poikki koettaen turhaan poistaa väristystä, joka kulki hänen jäsenissään. Sitte hän lähti huoneesta, heitti manttelin olkapäilleen ja kiirehti ulos.
Mustina ja sekaisina ajatukset risteilivät hänen päässään. Hän ei kyennyt niitä hallitsemaan eikä järjestämään miettiäksensä tyynesti asemaansa ja taistellaksensa järjen perusteilla sen vietin ponnistuksia vastaan, joka käskee kunkin olijan ylläpitää olemuksensa.