Vanha Israelilainen oli viime päivinä tehnyt suurenlaisia matkavarustuksia Jerusalemiin lähteäkseen. Aina keisari Hadrianuksen ajoista saakka ei juutalaisten oltu sallittu oleskella muinaisessa pääkaupungissaan. Sen kunnioitusta herättävä nimikin oli poistettu ja sijaan pantu roomalainen. Nyt kaikki oli toisin. Keisari Julianus ei ollut ainoastaan peruuttanut tuota kieltoa, vaan uuden Kyyroksen kaltaisena kehottanut juutalaisia palaamaan vanhaan isänmaahansa. Hän oli päättänyt rakentaa pyhän Moonan vuorelle temppelin, josta piti tulla uusi keskuspaikka Jehovan palvelijoille, ja jonka tuli kilpailla komeudessa Salomon ja Heeroodes suuren temppelien kanssa.
Yleinen innostus oli vallannut juutalaiset. Temppelin jälleenrakentaminen ja uudesta syntyneen Israelin yhdistyminen sen pyhien muurien ympärille ei ollut vainon ja häpeän aikana koskaan lakannut olemasta heidän toivonaan. Nyt se näytti olevan toteutumaisillaan. Niiden suurien summien lisäksi, jotka Julianus oli valtion varoista myöntänyt yritykseen, tulivat vapaaehtoiset lahjat, joita juutalaiset antoivat. Rikkaat panivat osan rikkaudestaan, köyhät antoivat roponsa. Galliasta, Britanniasta, Välimeren saarilta ja Afrikasta virtasi juutalaisia Palestiinaan, useimmat eivät asumaan sinne, vaan kaikki ottamaan omin käsin osaa yritykseen. Innostus ei ollut vähin Ateenassa. Jerusalemista Ateenan synagoogalle tulleet kirjeet kertoivat, että perustukset alkoivat jo kohota, että ukkoja, naisia ja lapsia oli mukana työssä, jota tehtiin riemuhymnien kaikuessa, että useat rikkaat, jotka väsymättömyydessä kilpailivat köyhimpien kanssa, käyttivät hopeisia lapioita ja kankia ja kantoivat soraa hopea- ja purppuramantteleissa.
Kristityt uskoivat yleisesti, ettei Jerusalemin temppeli enää koskaan ollut kohoava, koska ikuinen hävitystuomio oli julistettu Mooseksen lain yli. Kenties oli Julianuksella, kun hän näin innokkaasti puuhasi temppelin uudestaan rakentamista, syvimpänä vaikuttimena se, että hän tahtoi saattaa tuollaisen vakaumuksen häpeään ja keisarillisella vallallaan tehdä tyhjiksi ne ennustukset, joilla kristityt tukivat uskoansa. Juutalaisille, joita kauan oli kohdeltu röyhkeästi ja ylenkatseellisesti, tämäkin näkökohta antoi aihetta panna liikkeelle kaikki voimansa suuren yrityksen pikaiseksi toteuttamiseksi.
Vanha Baruk ei katsonut tehneensä kylliksi, kun oli antanut suuren summan temppelirakennusta varten. Hän tahtoi, hänkin, ruumiillisesti ottaa siihen osaa; hän tahtoi kantaa ainakin yhden kiven toisten lisäksi, ja hän ylisti isiensä Jumalaa, että oli saanut elää sen päivän, jona vihdoinkin oli näkevä Israelin toivon täytettynä. Nyt hän varusti kahta laivaa, joiden piti viedä hänet ja joukko hänen uskolaisiaan, rabbi Joonas niihin luettuna, pyhään maahan. Kun hän puheli Rabbi Joonaan kanssa, niin ei tämä enää ravinnut häntä Platoonilla ja Filoonilla; heidän puheensa ja ajatuksensa liikkuivat temppelin, matkan ja Israelin valoisan tulevaisuuden ympärillä.
Monena vuonna Baruk oli käyttänyt osan vapaasta ajastaan hurskaaseen työhön, lain pyhien kirjojen kopioimiseen. Kuinka hän oli pannut huolta jokaiseen kirjaimeen! Kuinka siroja niiden täytyi olla ja kuinka täydellisesti yhtäläisiä sen vanhan käsikirjoituksen kanssa, joka oli hänellä edessä! Saattoihan olla — ja rabbi Joonas vakuutti todella olevankin — joku salainen tarkoitus siinä, kun eräät noista lukemattomista kirjaimista poikkesivat mielivaltaisesti tavallisista piirteistä tai olivat tavallista suuremmat. Sen vuoksi oli tärkeätä, että kukin kopio oli täydellisesti alkukirjoituksen kaltainen. Työ oli siis vaivaloinen, vaan sitä enemmän ansiokas, kun se vihdoinkin tuli valmiiksi. Ja nyt se oli valmis, hurskaan kauppiaan suureksi iloksi. Kaikki kääryt olivat valmiit ja kierretyt kultaisten kapuloiden ympärille, joiden päitä kaunisti äärettömän kallisarvoiset jalokivinastat. Hän oli alkujaan määrännyt ne Ateenan synagoogalle; vaan nyt oli kunnianhimoisempi ajatus syntynyt hänen sielussaan. Hän tahtoi lahjoittaa ne uudelle temppelille, ja hän pelkäsi ainoastaan, että niiden kopioitsijan vähäinen arvo kirjanoppineiden joukossa kenties teki hänet kelvottomaksi saamaan sellaisen kunnian.
Barukin aikomus ei kuitenkaan millään muotoa ollut viipyä kauan Jerusalemissa, vielä vähemmin asettua sinne asumaan. Hän tahtoi ainoastaan nähdä jälleen Davidin kaupungin, toimittaa rukouksensa Moorian vuorella, nähdä omin silmin temppeliä rakennettavan ja kantaa siihen kivensä, ja sen jälkeen palata, muassaan kourallinen pyhän paikan multaa, jolla hänen päänsä sai levätä, kun hän kerran oli mennyt isiensä luokse. Hänen puolisonsa, iäkäs Ester, oli liiaksi kivulloinen tehdäkseen matkaa meren yli; hänen ja Rahelin piti siis jäämän kotiin ja odottaman hänen takaisintuloaan, jolloin hän lupasi kertoa heille kaikki, mitä oli nähnyt ja kuullut, niin tarkkaan kuin jos he olisivat sen nähneet omin silmin.
Baruk oli teroittanut Esterin mieleen, että hänen tuli tarkasti pitää silmällä Rahelin käytöstä, johon oli sitä enemmän syytä, kun rabbi Joonaskin, hänen kihlattunsa, lähti matkalle.
Kesken kaikkia näitä valmistuksia hämmästytti Karmides Barukia kosimalla hänen tytärtään. Vanhus, joka tunsi velallisensa äärettömän kevytmielisyyden, tahtoi alussa ymmärtää tarjouksen julkeaksi pilaksi ja hylkäsi sen sellaisena sangen arvokkaasti; vaan kun Karmides, antaakseen pontta sanoilleen, viittasi siihen että taipumus oli molemminpuolinen, että Rahel rakasti häntä, niin ukko ei ainoastaan suuttunut, vaan tyrmistyi ja pelästyi.
Hän tarvitsi muutaman silmänräpäyksen aikaa tointuakseen.
Vaan kun tämä oli tapahtunut, niin hän hylkäsi nuorukaisen kosinnan sanoilla, jotka olivat näennäisesti tyyniä, vaan itse asiassa täynnä syvintä halveksimista, otti sitte rahaseikan puheeksi ja selitti tarvitsevansa matkaansa ne rahasummat, jotka oli lainannut Karmideelle, ja aikovansa siis ensi tilaisuudessa vaatia takaisin maksettaviksi joutuneet lainat ja tarpeen vaatiessa käyttää kaikkea sitä valtaa, joka hänellä velkojana oli velalliseen nähden.