Karmides, joka ei tahtonut peräytyä taistelukentältä voitettuna, vastasi tähän viittauksella, joka pani veren Barukin suonissa jäätymään ja seuraavassa silmänräpäyksessä, kun Karmides oli poistunut, kiehumaan kuin laava.
Tuskallisen levottomana Baruk odotti tilaisuutta jolloin voi kuulustella kahden kesken tyttäreltään, minkälainen hänen ja nuoren pakanan väli oli. Hän ei tahtonut ilmoittamalla liian aikaisin jotakin vielä epävarmaa saattaa vanhalle Esterille surua ja nostaa hälinää talossa.
Kun vihdoin tilaisuus tuli, heittäytyi tyttö vavisten isänsä jalkoihin ja tunnusti rakastavansa Karmidesta. Baruk ei näyttänyt, kuinka tämä tunnustus häntä kauhistutti, vaan koetti varovasti urkkia, millä tavalla tuttavuus hänen ja tuon kevytmielisen nuorukaisen välillä oli syntynyt, ja kuinka pitkälle se jo oli ehtinyt kehittyä. Hän koetti saada Rahelin luottamusta ja teki ankaria ponnistuksia näyttääkseen tyyneltä, vaan Rahel kuuli kuinka hänen äänensä vapisi — eikä hänellä ollut rohkeutta tunnustaa kaikkea.
Hän tunnusti usein nähneensä Karmideen ja vaihtaneensa sanojakin hänen kanssaan, kun Karmides kävi talossa Barukin luona. Hän oli niin ikään usein tavannut hänet synagoogaan mennessään. Hän myönsi silloin vastanneensa miehen silmäyksiin ja tervehdyksiin, jopa oli useita kertoja puhellut hänen kanssaan talon balkongilta. Karmides oli kauniina kuutamoiltoina tullut tämän alle kitara muassa, soitellut sitä ja puhunut tavalla, joka viehätti Rahelin sydämen. Karmides oli vihdoin sanonut rakastavansa häntä eikä voivansa elää ilman hänen rakkauttaan. Silloin Rahel oli lohduttanut häntä tunnustamalla että hänkin rakasti Karmidesta.
Tässä oli kaikki, mitä Rahel uskalsi isälleen tunnustaa. Hän teki sen änkyttäen, ujoudesta punastuen, tuon tuostakin kätkien kasvot käsiinsä, peläten katsoa isäänsä silmiin. Hän ei itsekään selvästi käsittänyt sitä kauheata, mikä oli siinä jota hän jätti virkkamatta, vaan hänen neitseellinen tunteensa esti sanaakaan siitä tulemasta hänen huuliensa yli, ja hän aavisti, että sellainen tieto murtaisi isän sydämen.
Kivi putosi Barukin rinnalta. Hän nosti tyttärensä seisaalle, pyysi häntä rauhoittumaan ja lupasi unohtavansa hänen hairahduksensa, jos Rahel siitä lähtien olisi tarkasti varuillaan ja muistaisi, mitä velvollisuuksia hänellä oli itseänsä, vanhempiansa, kihlattuansa, isiensä uskoa ja nimensä kunniaa kohtaan. Ne velvollisuudet olivat kalliita; jos hän ne laiminlöi, niin hän saattoi isänsä harmaat hiukset murheella hautaan. Baruk käski hänen ottaa tämän ajatuksen aseekseen; silloin hän voittaisi helposti sen mieltymyksen, joka oli syntynyt hänen sydämessään nuorukaista kohtaan, joka ei ollut ainoastaan pakana vaan myöskin suuri tuhlari, rietas, turmeltunut ja tunnoton ihminen.
Baruk toivoi, että nämä syyt vaikuttaisivat, ja luotti muutoin isälliseen valtaansa. Rahel oli ollut kuiluun putoamaisillaan, vaan kaikeksi onneksi oli hänen kunniansa, niin ajatteli vanhus, vielä tahraton. Siis ei ollut vielä mitään kadotettu. Viettelijä oli hurmannut hänet kauniilla muodollaan, mairittelevilla sanoillaan, vaan Rahelin mieltymyksellä ei vielä voinut olla syvempiä juuria. Se oli pian katoava, kun Rahel oli nähnyt, että ylipääsemätön muuri oli hänen ja Karmideen välillä.
Kuitenkin tämän seikan ilmituleminen uhkasi häiritä Barukin matkasuunnitelmaa ja sekaantui tuskallisesti siihen innostukseen, jonka Jerusalemin ja temppelirakennuksen ajatteleminen oli hänessä herättänyt. Saattoiko hän lähteä matkalle ja jättää Rahelin yksin kivulloisen Esterin haltuun?
Hän oli juuri näissä mietteissä, Karmideen käynnin jälkeisenä aamuna, kun hämmästyksekseen näki Petroksen, kristittyjen piispan, astuvan kynnyksensä yli. Baruk oli monta kertaa seisonut hänen tuomioistuimensa edessä ja erinomaisen nöyrin sanoin ja liikkein puhunut oikeutensa puolesta juonikkaita kristittyjä velallisia vastaan, jotka suotuisamman päätöksen toivossa olivat maallisesta tuomioistuimesta vedonneet sielunpaimeneensa. Petros oli näissä tilaisuuksissa osoittanut rehellisyyttä, josta Baruk tunsi sitä suurempaa kiitollisuutta, kuin se kristittyjen piispojen tuomioissa ei ollut sääntönä, silloin kun velkoja oli juutalainen.
Nyt nöyryys oli poissa sekä sanoista että liikkeistä, ja Baruk seisoi kohteliaana, vaan suorana kristityn papin edessä, jonka tuomio-oikeus oli lakannut, jonka valta oli murtunut.