Vasta kun hän istui rakastetun Hermionensa vieressä tuo synkkä pilvi katosi hänen otsaltaan, Hermionen soittaessa kitaraa ja laulaessa laulua, joka oli ollut Elpiniiken lempisävel. Illallisen aikana Okos, nuori orja, portinvartijan poika, toi äsken tulleen kirjeen. Se oli Ammianus Marcellinukselta, joka paraikaa oli Julianuksen kanssa sodassa Persialaisia vastaan. Kryysanteus luki ja Hermione kuunteli silmät loistavina kertomusta, jonka Ammianus oli kirjoittanut Julianuksen urostöistä. Ne vetivät vertoja Aleksanterin mainetöille, elleivät niitä voittaneet; roomalaisen sotakunnian loistavimmat päivät olivat palanneet: keisarin esimerkki oli tehnyt jokaisesta roomalaisesta soturista sankarin. Persialaiset olivat tulleet voitetuiksi taistelussa toisensa perästä. He olivat kutsuneet virrat avuksensa, rikkoneet sulut ja panneet veden alle ne avarat tasangot, joita pitkin legionat marssivat. Vaan tämänkin esteen voitti sotilaiden into, jota päällikön henki elähytti. Hän kulki jalkasin sotajoukon etunenässä, rohkaisi alakuloisia ja otti omin käsin osaa töihin. Vedet oli johdettu takaisin uomiinsa ja kokonaisia metsiä kaadettu veden uurtamien teiden korjaamiseksi. Sotajoukko lähestyi Persian pääkaupunkia. Perisabor, toinen järjestyksessä Persian kaupungeista, hyvin linnoitettu ja lukuisalla miehistöllä varustettu, oli valloitettu rynnäköllä. Perisaborin jälkeen oli tullut Maogamalkan vuoro; se oli Persian lujin linnoitus ja ainoastaan kaksi peninkulmaa pääkaupungista. Kaupungin turvana, niin kirjoitti Ammianus, oli kuusitoista tornia, syvät juoksukaivannot ja kaksinkertaiset muurit, ja sitä oli kaikkina aikoina pidetty voittamattomana. Vaan Julianus kaivatti salakäytävän muurien alta, ja samalla aikaa kun piiritystornit vierivät eteenpäin ja heittokoneet viskelivät kivimöhkäleitä, oli valittu joukko tunkeutunut maanalaista käytävää kaupunkiin; tämän miehistö luopui aseistaan tai lähti pakoon. Nyt Rooman sotajoukko seisoi aivan pääkaupungin läheisyydessä.

Siihen iloon, jonka Ammianuksen kirje vaikutti Kryysanteuksessa ja hänen tyttäressään, sekaantui levottomuutta ja pelkoa, kun hän kuvaili, kuinka uhkarohkeasti Julianus pani alttiiksi oman persoonansa. Siinäkin kohden hän näytti ottaneen Aleksanterin esikuvakseen. Perisaborin luona Julianus oli johtanut rynnäkköä yhtä linnoitusporttia vastaan; sillaikaa kuin sotilaat yrittivät murtaa tätä, olivat viholliset muurien sakaroista lennättäneet keihäs- ja kivisateen purppurapukuista johtajata vastaan. Maogamalkassa oli kaksi persialaista rynnännyt väijyksistä häntä tappaakseen. Julianus torjui kilvellään heidän raivoisat iskunsa, tappoi toisen vihollisen omalla kädellään ja pakotti toisen pakenemaan, ennenkuin lähellä työskentelevät roomalaiset soturit ehtivät apuun. Ammianus kertoi useita samanlaisia tapauksia ja valitti, että tuskin päivääkään kului, jona ei keisari olisi antautunut vaaroille alttiiksi, joista hän ainoastaan ikäänkuin ihmeen kautta pelastui.

Kun Hermione meni makuusuojaansa, jossa hänen kamarityttönsä Alkmeene häntä odotti ollakseen apuna riisuutumisessa, paistoi noussut kuu avonaisen ikkunan ulkopuolella olevien köynnöskasvien välistä niin houkuttelevasti pieneen huoneeseen, ja yötuuli toi ulkoa niin suloisia tuokseita, että Hermione, kuunnellessaan Alkmeenen kuvausta yön ihanuudesta, viehättyi viettämään vielä hetken ulkona, ennenkuin meni levolle. Alkmeene sitoi vaipan emäntänsä hartioille ja laittautui seuraamaan häntä; vaan Hermione sanoi tahtovansa olla yksinään. Kamaritytön häntä silmillään seuratessa hän ohjasi kulkuansa yksinäiselle lempipaikalleen.

NELJÄS LUKU.

Yhtymys.

Kun Hermione oli yksin, niin hän vaipui polvilleen ja rukoili, silmät luotuina tuikkailevaa tähtitaivasta kohden, että se viisaus ja kaikkivalta, joka on luonut nuo lukemattomat taivaan valot ja ohjaa ne niiden teillä, suojelisi Julianusta sodan vaaroissa ja antaisi hänelle, valtakunnan keisarille ja isälle, pitkän, onnellisen ja siunauksista rikkaan elämän.

Yön tyyni kauneus, tuikkaileva taivaankansi, hiljainen, aava meri, kevään tuulahduksista huoahtelevat lehdot saattoivat tytön tuntemaan korkeimman olennon läsnäolon hänen ympärillänsä ja hänen sielussansa.

Saattoiko tässä luonnossa, joka oli näin täynnä kauneutta, jonka suuri rakennusmestari oli tehnyt näin ihanaksi, saattoiko siinä olla sokeilla, säännöttömillä voimilla sijaa, eikö sama rakkaus ja edeltänäkevä viisaus johtanut ihmissuvunkin elämää ja kohtaloja? Ne autuaat tunteet, jotka rukouksen vaikuttamina virtasivat läpi Hermionen sielun, muuttivat tämän kysymyksen autuaalliseksi ja rauhoittavaksi vakaumukseksi. Jumala ohjaa sukumme kohtalot; tosi ja hyvä on voittava valheen ja pahan, — korkein onni, minkä kuolevainen voi saada, on olla niiden joukossa jotka taistelevat hyvän asian puolesta; hänen taistelunsa ei ole koskaan hyödytön, hän voittaa, vaikka hän kaatuukin, hän voittaa kuolemallaankin.

Julianuksen kuvan ympärille Hermione kokosi nämä ajatukset. Vaan se kuva poistui, hän ei tietänyt kuinka, toisen edestä, joka äkkiä seisoi hänen henkensä silmäin edessä. Se oli kaunis mies, jonka kasvoista säteili ylimaailmallinen lempeys ja puhtaus, jonka silmät, Hermionen sieluun kiinnitettyinä, näkyivät katseeseensa koonneen ja tehneen inhimilliseksi korkeimman olennon käsittämättömän rakkauden. Hänellä oli, niinkuin Apolloonilla, seppele otsallaan, mutta seppele ei ollut kierretty laakereista, vaan orjantappuroista, ja veripisaroita herahteli hänen valkealle otsalleen. Hän ojensi käsiään — niistäkin vuoti verta syvistä haavoista, mutta hän hymyili ja sanoi: katso, minäkin olen voittanut kuolemallani.

Kuinka tämä kuva nousi hänen sieluunsa? Hermione tunsi Natsarealaisen, josta Teodooros oli puhunut niin syvästi innostuneena; olihan Teodooroksen onnistunut hänessä herättää Natsarealaista kohtaan, ei ainoastaan sitä kunnioitusta, jota hänen täytyi tuntea suurta teuurgia, taivaan rakastamaa ihmistä kohtaan, vaan myös korkeampaa tunnetta, jonka lämmössä hän aavisti ja pelkäsi rakkauden koittoa.