Hän pelkäsi sitä, sillä kristinuskon nimi oli hänelle vastenmielinen. Hän oli lapsuudestaan saakka oppinut ja hänen oma maailmankokemuksensa oli häntä pakottanut yhdistämään siihen ruman, alhaisen, julman ja tyhmän mielikuvat. Ne molemmat keisarit, joilla siihen asti oli ollut kristityn nimeä, olivat olleet kavalia, valapattoisia miehiä, jotka olivat raivonneet omaa sukuansa samoin kuin alamaisiaankin vastaan. Kristittyjen papit saarnasivat järkeä ja vapautta vastaan; kristittyjen elämä tuntui hänestä heiluvan kahden äärimäisyyden välillä: milloin heittäytyivät hurjasti hekumiin ja paheisiin, milloin taas yhtä hillittömästi antautuivat lihan kuolettamiseen inhottavan itsensäkiduttamisen kautta. Kummassakin tapauksessa ilmautui rumuus koko ilettäväisyydessään, ja rahvaan suuressa enemmistössä siihen yhtyi mieltymys ryysyihin ja likaisuuteen. Oppi luonnon lankeemuksesta oli hänestä valhetta, koska näki luonnon kauneuden; väite ihmisluonnon perinpohjaisesta turmelluksesta tuntui hänestä yhtä alhaiselta kuin vaaralliseltakin. Hermione piti tämän opin hedelminä sitä hirveätä epäsointua, sitä itsensähillitsemisen puutetta, sitä yksipuolisuuksien valtaan joutunutta, uskonkiihkoon ja kaikenlaisiin intohimoihin antautunutta elämää, josta kristitty kirkko antoi niin lukuisia esimerkkejä — jyrkkiä vastakohtia niille tyynille, sopusointuisille jalostuneen ihmisyyden kuville, joita helleeniläinen filosofia oli luonut, ja joista Julianus oli niin ylevä esimerkki.
Mutta olihan se Kristus, josta Teodooros saarnasi Hermionelle, kokonaan toinen kuin se henki, joka ilmestyi kristittyjen elämässä, katsantotavoissa ja keskenäisissä riidoissa. Hänhän oli ihanin ja täydellisin olento ihmishaamussa. Olihan hänen oppinsa yksinkertaisinta ja kuitenkin korkeinta, mitä ihmisen huulet olivat puhuneet. Tuntuihan hänen jumalaihmisyytensä Hermionestakin järjen välttämättömästi vaatimalta, ja se sana, jonka hän oli julistanut, se kutsumus, jonka hän oli kuolemallansa täyttänyt, jumalallisen viisauden ja rakkauden täydellisimmältä ilmaukselta.
Mitä hänen siis tuli uskoa, mitä tehdä? Seurustelu Teodooroksen kanssa oli kylvänyt epäilyksen hänen sieluunsa. Hän tunsi sen syvästi tällä hetkellä, kun rukouksen innostus oli kadonnut. Hän painoi otsan käteensä ja ajatteli isäänsä, hänen harmahtavia hiuksiansa, sitä taistelua, jossa hän taisteli ensi rivissä. Voiko Kryysanteuksen tytär luopua hänestä? Tämä ajatus pelotti häntä. Pitikö hänen siis karttaa seurustelua Teodooroksen kanssa? Ei, sitenhän hän olisi tunnustanut olevansa heikompi, sehän olisi rikos totuutta vastaan, joka käskee kuuntelemaan jokaista syytä ja ottamaan vaarin niitä, joita ei voida kumota. Vaan hän päätti ensi kerralla olla paremmin varustettu puolustukseen. Sitä kirkkaampana oli totuus silloin astuva esiin vastakkaisten ajatusten taistelusta. Hermione aikoi kuunnella isänsä luentoja ja varustautua kaikilla niillä perusteilla, joita nerokas keisari oli esittänyt äsken kirjoittamassaan teoksessa kristinoppia vastaan. Nämä hän aikoi silloin sovittaa omaan ajatusrakennukseensa. Niistä oli uudestaan tuleva tasapainoa tähän rakennukseen, ja niiden tukemana Hermione oli pelotta kuunteleva kristittyä nuorukaista, jota kohtaan hän tunsi lämmintä sisarellista kiintymystä.
Näitä ajatuksia seurasivat toiset. Hermione ei ollut koskaan yksinään muistamatta veljeään ja rakastettuaan, jotka hän molemmat oli kadottanut, vaan jotka hän toivoi löytävänsä uudestaan toisessa elämässä.
Kuinka hän oli hämmästynyt, jopa pelästynytkin ensi silmänräpäyksessä, kun hän Afroditen temppeliä rakentavien kristittyjen joukossa havaitsi nuorukaisen, jonka kasvonpiirteet muistuttivat Elpiniikeä, hänen äitiänsä, ja sitä kuvaa, jonka hänen mielikuvituksensa oli luonut Filippoksesta? Vasta kun hän oli lähemmin katsellut nuorta pappia, katosi jossain määrin tämä yhtäläisyys ja sen kanssa myös suloinen ja samalla kirveltävä näköhairaus. Hän ei kuitenkaan voinut unohtaa nuorta esilukijaa, ja ellei hänen viimeinen keskustelunsa Teodooroksen kanssa olisi kääntynyt siihen suuntaan, johon se kääntyi, niin hän olisi tältä jo kysellyt nuoren Clemensin elämänvaiheita.
Kryysanteus oli kertonut hänelle, että Karmides otti osaa kansankokoukseen ja äänesti häntä. Tämä kummastutti Hermionea. Mitä se merkitsi? Hän tiesi, että Karmides ja hänen kevytmieliset ystävänsä pilkkailivat Kryysanteuksen pyrinnöitä, samoin kuin he nauroivat kaikelle, mikä oli heidän oman hurjan, nautinnonhimoisen elämänsä ulkopuolella. Oliko mahdollista, että Karmides oli muuttunut? Oi, kun tämä ajatus oli kerran syntynyt, niin hän ei enää tahtonut siitä luopua, niin epätodennäköinen kuin se olikin.
Äkkiä Hermione kuuli askeleiden lähestyvän, ja hänen ajatuksensa häiriytyivät, juuri kun ne olivat muuttumaisillaan kaihoisaksi haaveiluksi. Hän luuli Alkmeenen tulevan ja nousi mennäkseen häntä vastaan.
Vaan samalla hetkellä näkyi lehtimajan suussa mies, tumma mantteli yllä. Kuutamo valaisi hänen vaaleita, vaan kauniita kasvojaan. Hermione tunsi Karmideen.
Hän joutui hämilleen, kun näin odottamatta ilmestyi hänen ajatustensa esine. Karmideskin näytti hämmästyneeltä. Syntyi lyhyt äänettömyys, joka loppui, kun Karmides vakavalla ja kunnioittavaisella äänellä lausui:
— Hermione, älä pelästy. Sattuma on tuonut minut tänne, enkä aavistanut tapaavani sinua näin myöhäisellä hetkellä. Muutoin olisin pysytteleinyt kaukana tältä seudulta. Vaan kun kohtalo nyt on niin säätänyt, että olen sinut tavannut, niin uskallanko lähestyä sinua? Rohkenenko pyytää sinua jäämään ja kuulemaan muutaman sanan Karmideen huulilta?