Karmideen äänessä ja hänen kasvoissaankin oli jotakin, minkä Hermione luuli ainaiseksi niistä kadonneen, ja mikä muistutti hänelle entistä Karmidesta. Terveyden ruusut olivat lakastuneet hänen poskiltaan, ja hänen katseensa oli synkkä, vaan siitä huolimatta hän oli tällä hetkellä itsensä näköinen, semmoisena, kuin hän oli, kun Kryysanteus vielä kutsui häntä rakastetuksi oppilaakseen. Hän näytti olevan sama, vaan nousseena pitkällisestä sairaudesta.
Hermione voitti hämmästyksensä ja sanoi:
— Minä tahdon kuulla sinua, Karmides.
Ja kun näiden sanojen jälkeen syntyi uudestaan äänettömyys, jonka kestäessä Karmides näkyi epäröivän, mitä tehdä tai mitä sanoa, niin Hermione lisäsi, istahtaen ja tarjoten hänelle istumasijan läheltään: — Sinun tulosi saattoi minut ensi hetkessä hämille, sillä en odottanut sinua, ja on pitkät ajat siitä kun viimeksi näimme toisemme. Kaunis yö on houkutellut minut viettämään tämän hetken, vaikka se onkin myöhäinen, ulkona. Ja sama kaunis yö on houkutellut sinut ohjaamaan askeleesi tälle paikalle, josta näet kuutamon kultaaman meren, ja jossa voit mieleesi johtaa niin monta lapsuuden muistoa. Eikö niin?
— En tiedä onko yö kaunis vai ei, sanoi Karmides, istahtaen Hermionea vastapäätä ja heittäen manttelinsa taaksepäin. — Minä en näe luonnon kauneutta. Näen kuun kumottavan, tunnen yön hiljaiseksi ja seudun rauhalliseksi, siinä kaikki. Vaan lapsuuden muistot … sinä mainitsit ne. Kenties ne juuri toivat minut tänne. En tiedä sitä itse, vaan sen tiedän, että nämä muistot ovat ruvenneet minua vaivaamaan… Salli minun puhua vapaasti itsestäni, Hermione! Kätke vastenmielisyytesi ja kuule mitä sanon! Sitten jätän sinut ja kartan läheisyyttäsi.
Tahdon kysyä sinulta: onko niillä oikeutta kiusata minua, näillä muistoilla lapsuudestani, isäsi hyvyydestä ja sinun rakkaudestasi? Olenko hairahtunut pois elämäni tarkoituksesta ja tuhlannut onneni? Olenko ollut kiittämätön isällesi? Olenko saattanut sinulle tuskaa? Sinä älyät, mitä minä kyselen itseltäni. Kuule nyt myös vastaväitteitäni tällaisiin kysymyksiin. Isäsi kasvatti minua rakastamaan viisautta ja kauneutta. Hän istutti minuun halun kumpaankin. Minä tahdoin olla viisas, tahdoin käsittää Jumalaa ja maailmaa ja itseäni, tahdoin järjestää elämäni hänen oman esikuvansa mukaiseksi, ja olin onnellinen luullessani voivani sen tehdä. Vaan lopulta huomasin etten ole luotu sukeltamaan viisaustieteen pohjattomaan mereen: jos totuus on sinne kätkettynä, niin en ainakaan minä ollut kykenevä sitä sieltä nostamaan. Tämä havainto jäähdytti intoni ja masensi toivoni. Minusta olisi tullut huono platoonilainen filosofi, vaan minä tahdoin olla jotakin kokonaista ja täydellistä. Kryysanteus opetti minut rakastamaan kauneutta. Valitettavasti voin ainoastaan sinun piirteissäsi, Hermione, ajatella jotain kaunista. Rakastin sinua ja ilmaisin sen jonakin onnettomana hetkenä. Sinun vastarakkautesi teki minut onnelliseksi vähäksi aikaa … ja se on ainoa suloinen aika elämässäni. Vaan ei viipynyt kauan, ennenkuin havaitsin, ettemme ole toisillemme luodut. Ymmärsin selvemmin ja selvemmin, että sinä olet minua etevämpi, et ainoastaan sydämen, vaan myöskin ajatusvoiman puolesta. Rakkauteeni sekautui ihmettelyä, ihmettelyyni nöyryytystä. Olen itserakas ja kopea; mutta vaikk'en olisi kumpaakaan, vaikka olisin nöyrin ihmisolennoista, niin en sittenkään tahtoisi olla yhdistettynä puolison kanssa, joka veisi minusta voiton kaikessa, ja jonka silmissä ei minulla olisi mitään, jossa voisin olla etevämpi häntä tai joka pakottaisi häntä minua kunnioittamaan. Sinun etevämmyytesi tunne teki minut onnettomaksi, Hermione, jäähdyttämättä rakkauttani. Mitä minulla silloin vielä oli ja mikä hankki itselleni arvoa omissa silmissäni, se oli se siveellinen ihanne, joka isäsi opissa oli minulle ilmestynyt, ja halu toteuttaa sitä omassa elämässäni. Tämä ihanne seisoo vielä nytkin silmieni edessä, vaan halu sitä toteuttaa katosi, kun näin, etten sitä voinut saavuttaa ja että siinäkään eivät voimani riittäneet. Ja jos vielä poikavuosinani rakastin sitä sen itsensä tähden, niin kunnioitin sitä kuumaverisenä nuorukaisena ainoastaan sinun tähtesi, Hermione, ollakseni tahraton ja moitteeton sinun silmissäsi. Vaan kun tahto kerran oli sortunut taistelussa kiusauksia vastaan, niin mikä oli minulla enää jälellä? Tyydyttää kunnianhimoani ottamalla osaa valtioelämään? Oi, Hermione, siihen vaadittaisiin, että jonkinlainen valtioelämä olisi olemassa meidän päivinämme. Olla itse hallitsija olisi ehkä miellyttänyt minua, vaan olla hallitsijan välikappale, — siihen en tuntenut mitään taipumusta. Vaan minulle aukeni toinen ura, ruusuinen ja helppo kulkea. Sillä saatoin saavuttaa jonkunmoisen täydellisyyden ja voittaa vertaiseni. Siitä tulin kyllä pian selville, päästyäni lähemmin maailmaa tuntemaan. Nyt olen vaeltanut sitä uraa sen määrän päähän asti. Se päättyy erämaahan. Ääretön matka erottaa meidät toisistamme, Hermione. Se tuska, jonka olen saattanut sinulle, on epäilemättä jo aikoja sitten parantunut. Tyynesti voit siis punnita sen, minkä olen nyt tuonut sinulle esiin sisällisestä elämästäni. Huomaat, että koetan puolustaa itseäni ja työntää osan kuormastani kohtalon niskoille. Jos olen siinä väärässä, niin sinun tuomiosi tulee kaiketi kovin ankaraksi. Vaan kuinka sinun järkesi tuomitseekaan, niin minä vetoan sydämeesi, Hermione, sillä sydämeltäsi kasvatusveljesi toivoo saavansa anteeksiannon ja unohduksen. Hermione vastasi:
— Jos tarvitset minun anteeksiantoani, niin ei meitä erota mikään ääretön matka. Annan sen sinulle mielelläni.
— Sinä sanot sen niin kylmällä äänellä, Hermione, sanoi Karmides. —
Sinun anteeksiantosi kylmentää sydäntäni, eikä lämmitä sitä.
— Mitä muuta haluat kuin anteeksiantoa ja unohtamista?
— Ei, lausui Karmides kiihkeästi, — minun ei pitäisi toivoa mitään tai sitte kaikkea. Minun tulisi vaatia, että rakastaisit minua kaikesta huolimatta, mitä olen tehnyt sammuttaakseni rakkautesi, että luopuisit sielusi etevämmyydestä ja tulisit heikoksi naiseksi, joka ei voisi erottaa sydäntään arvottomastakaan, kun kerran on oppinut häntä rakastamaan. Sellaisia naisia on olemassa, Hermione, vaan ei minulle. Mistä olen löytävä hänet, joka tahtoo tarttua käteeni ja seurata minua minne menen, onneen tai turmioon, korkeuteen tai kurjuuteen, autuuteen tai iankaikkisiin tuskiin?