Karmideen sanat todistivat taistelusta, joka raateli hänen sieluaan. Hänen kasvoistaan Hermione voi lukea samaa. Hän katseli niitä, ja kaihokkaat tunteet täyttivät hänen mielensä. Nuo kalpeat kasvot olivat katoamattomasti piirretyt hänen sieluunsa. Karmides oli onneton, hän katui, ja hän oli kääntyvä tieltään takaisin, jos hänen rakastettunsa ojentaisi hänelle auttavan käden. Ja hän oli, ylpeyden ja epätoivon hänessä taistellessa, lausunut vaatimuksen, joka oli uhmailevainen, mutta ilmaisi, että hänen olentonsa pohjassa asui vielä hänen ensimäinen rakkautensa.
Hermione tunsi itsensä syvästi liikutetuksi. Pitikö hänen työntää hänet luotaan? Silloin hän olisi menetellyt naisellisen ylpeyden vaatimuksen mukaan, joka tässä jos missään olisi ollut oikeutettu, mutta hän olisi kieltänyt sydämensä, joka tunsi rakkautta, hellyyttä, sääliä ja iloa sen mahdollisuuden ilmestyttyä, että Karmideen katumuksessa ja sieluntaistelussa oli tie hänen parantumiseensa.
Hän vastasi:
— Rukoile jumalilta sellaista puolisoa itsellesi, Karmides.
— En tahdo rukoilla mahdotonta, sanoi Karmides. — He eivät voi minulle antaa häntä.
— Tee itsesi ainoastaan heidän lahjansa arvoiseksi, ja sinä et ole jäävä osattomaksi. Jumala näkee että olet onneton, Karmides, ja hän, joka on maailman sydän, on antava sinulle mitä sydämesi halajaa.
— Luuletko niin, Hermione? sanoi Karmides. — Luuletko, että minäkin voin vielä nousta ja toivoa?
Hän kätki kasvot käsiinsä. Missä aikeissa hän olikin tullut tänne — tällä hetkellä hän oli vilpitön ja totteli niitä valtaavia tunteita, jotka pulppusivat esille hänen paremman luontonsa lähteistä. Hänet oli todella huonommuuden ja ala-arvoisuuden tietoisuus vieroittanut Hermionesta, kun hänet ensi kerran oli voittanut nautinnonhimo ja veren viettelys. Hän oli sen jälkeen turruttanut nuoruutensa rakkauden hurjassa irstailemisessa, vaan ei ollut koskaan voittanut sitä. Rakkaus astui esiin uudella voimalla, sen jälkeen kuin Petros viittauksella, ettei Hermione ollut vielä häntä unohtanut, oli haihduttanut ne syyt, joiden perustuksella hänen ylpeytensä oli koettanut kieltää yksipuolisen ja toivottoman taipumuksen olemassaolon. Ja nyt rakkaus oli leimahtanut ilmituleen, Hermionen läheisyydessä, hänen ihanien, lempeiden ja tyynien kasvojensa edessä.
Karmides tunsi hennon käden tarttuvan omaansa ja poistavan sen hänen otsaltaan.
Hän katsahti ylös. Hermione seisoi hänen edessään, ja hänen silmissään kimalteli kostea hohde.